Catch and release?
-
- Viestit: 5410
- Liittynyt: Helmi 12, 2008 21 : 35
Re: Catch and release?
Itse ihmettelen että jotkut ottavat paljonkin kuvia, käsittelevät ne ja säilövät mihin säilövät, mutta sen jälkeen "unohtavat" ne.
Vaikka saatan yhdellä ainoalla reissulla ottaa paljonkin kuvia oman hetkellisen intuitiohuumani vallassa, niin siinä hetkessä kun ne avautuvat jälkikäsittelysoftalla, suoritan melko suurella luudalla omasta mielestäni "turhien" kuvien deletointia.
Ne mitkä sitten jätän koneelle, niillä on itselleni jonkinasteinen merkitys ja siksi myös tulee joskus käytyä kuvia pitkänkin ajanjakson jälkeen uudelleen läpi.
En osaa sanoa, liekö siitä että samalla vaikka osin tunnustaudunkin tekniikkaorjentoituneeksi (tuskin tätä kalustorunk*..usta olisi tullut harrastettua), niin todellinen painoarvo itselleni kuvissani on "terapeuttisena päiväkirjamaisena kuvakavalkadina aikajanallisesti siitä, miten elämä vienyt mennessään" ja miten sen näkee ja kokee visuaalisesti.
En osaa sanoa kappalemääriä kuinka paljon tullut vuosien varrella kuvattua, mutta joku 5 Teraa liki totuutta, plus dia/paperikuvat ja kun noita joskus silloin tällöin käy läpi, niin jokaisen ottamani kuvan kohdalla se tuo muistoja mieleen ajasta ja paikasta juuri niin kuin se oli silloin joskus kun sen kuvan otin.
Mulla kaiken lisäksi menossa projekti, jossa kaikile lapsille tulossa omat kuvakirjat, jotka kronologisesti etenevät aikajanalla niin, että heidän kasvutarinansa ilmentyvät niissä.
Samoin teen heille toiset kirjat, joissa vaimoni ja minun keskinäiset elämänvaiheet (esim. kahdestassan tehdyt reissut ym. vst. ovat "pääosissa" ja tämä siksi (pitävät tai eivät), koska isäni oli kova kuvamaan ja jostain syystä niitä kuvia ei ole kuin kourallinen, mikä mielestäni sääli ja täten haluan että kun allekirjoittaneesta aika joskus jättää, niitä pääpiirteisiä muistoja on sitten konkreettisesti, jos sillaisille joskus on tarvetta.
Summa summarum, kuvaan itselleni, hyvää terapiaa katsella maailmaa etsimen läpi ja jälkikäsitellä niitä, piruksteen mukava harrastus.
Vaikka saatan yhdellä ainoalla reissulla ottaa paljonkin kuvia oman hetkellisen intuitiohuumani vallassa, niin siinä hetkessä kun ne avautuvat jälkikäsittelysoftalla, suoritan melko suurella luudalla omasta mielestäni "turhien" kuvien deletointia.
Ne mitkä sitten jätän koneelle, niillä on itselleni jonkinasteinen merkitys ja siksi myös tulee joskus käytyä kuvia pitkänkin ajanjakson jälkeen uudelleen läpi.
En osaa sanoa, liekö siitä että samalla vaikka osin tunnustaudunkin tekniikkaorjentoituneeksi (tuskin tätä kalustorunk*..usta olisi tullut harrastettua), niin todellinen painoarvo itselleni kuvissani on "terapeuttisena päiväkirjamaisena kuvakavalkadina aikajanallisesti siitä, miten elämä vienyt mennessään" ja miten sen näkee ja kokee visuaalisesti.
En osaa sanoa kappalemääriä kuinka paljon tullut vuosien varrella kuvattua, mutta joku 5 Teraa liki totuutta, plus dia/paperikuvat ja kun noita joskus silloin tällöin käy läpi, niin jokaisen ottamani kuvan kohdalla se tuo muistoja mieleen ajasta ja paikasta juuri niin kuin se oli silloin joskus kun sen kuvan otin.
Mulla kaiken lisäksi menossa projekti, jossa kaikile lapsille tulossa omat kuvakirjat, jotka kronologisesti etenevät aikajanalla niin, että heidän kasvutarinansa ilmentyvät niissä.
Samoin teen heille toiset kirjat, joissa vaimoni ja minun keskinäiset elämänvaiheet (esim. kahdestassan tehdyt reissut ym. vst. ovat "pääosissa" ja tämä siksi (pitävät tai eivät), koska isäni oli kova kuvamaan ja jostain syystä niitä kuvia ei ole kuin kourallinen, mikä mielestäni sääli ja täten haluan että kun allekirjoittaneesta aika joskus jättää, niitä pääpiirteisiä muistoja on sitten konkreettisesti, jos sillaisille joskus on tarvetta.
Summa summarum, kuvaan itselleni, hyvää terapiaa katsella maailmaa etsimen läpi ja jälkikäsitellä niitä, piruksteen mukava harrastus.
Miksi ajaa BMW:llä, kun voi lentää LSD:llä.
-
- Viestit: 1728
- Liittynyt: Loka 17, 2021 10 : 39
Re: Catch and release?
Lainaus mjuhanilta:
"Ongelmana tässä on tietenkin se, että ennen kuin sen hyvän kuvan voi ottaa, pitäisi tietää, mikä ja millainen on se hyvä kuva. Sen oppii vain opiskelemalla."
Tämä särähtää. Jos hyvän kuvan tunnistaa vasta teoriaopintojen jälkeen, mittanauhan kanssa, puuttuu katsojalta joko silmät tai itseluottamus tyystin, tai molemmat. Kun kuvan näkee omin silmin, ja on siihen tyytyväinen, se on hyvä kuva. Ja jos on sitä silmää, se kuva on myös mittanauhateoreetikoiden mielestä hyvä... ja taas palataan siihen, että onko itseluottamus niin huono, että aina on saatava tunnustus joltain toiselta, ei voi uskoa itseensä?
Kuvien säilyttämisen puolesta on keskustelussa tullut muutama varteenotettava pointti. PHy esitti, että katsomalla ottamiaan kuvia pidemmältä jaksolta, näkee oman kehittymisensä. Tämä on hyvä ajatus. Ja tuossa edellisessä viestissä habannaama oikeastaan hyvin monipuolisesti kertoi kuvien säilyttämiselle järkeviä näkökohtia.
Kuvasta on kiinnostunut noin yleisesti kolmenlaiset ihmiset. Se, kuka kuvan on ottanut, häntä kiinnostaa oma onnistumisensa. Sitten kuvasta ovat kiinnostuneita ne ihmiset, jotka ovat siinä kuvassa. Kolmas ryhmä jakaantuu vielä kahteen oikeastaan, ne, keiden tuttuja on kuvassa, ja ne, joita kuvan oton hetki ja paikka jotain muuta kautta koskettavat. Näitä pointteja habannaama ansiokkaasti toi esille kuvien säilyttämisen perusteeksi.
Opintoja, kursseja ja kerhotoimintaa en missään tapauksessa tuomitse; varsinkin kun lahjakkuus on vaillinaista, ahaa-elämyksiä syntyy porukassa. Ja tosilahjakkaallekin on oikotie monasti; vaikka osaisi tunnistaa hyvät kuvat, niiden tuottaminen toki helpottuu, kun oppii perusteita. Mutta hyvä kuva ei ole mittaustekninen tuote, hyvän kuvan näkee silmillä!
Toivottavasti keskustelu edelleen jatkuu, mukana on jo mielenkiintoisia mietteitä. Minun mielestäni.
Jaakko
"Ongelmana tässä on tietenkin se, että ennen kuin sen hyvän kuvan voi ottaa, pitäisi tietää, mikä ja millainen on se hyvä kuva. Sen oppii vain opiskelemalla."
Tämä särähtää. Jos hyvän kuvan tunnistaa vasta teoriaopintojen jälkeen, mittanauhan kanssa, puuttuu katsojalta joko silmät tai itseluottamus tyystin, tai molemmat. Kun kuvan näkee omin silmin, ja on siihen tyytyväinen, se on hyvä kuva. Ja jos on sitä silmää, se kuva on myös mittanauhateoreetikoiden mielestä hyvä... ja taas palataan siihen, että onko itseluottamus niin huono, että aina on saatava tunnustus joltain toiselta, ei voi uskoa itseensä?
Kuvien säilyttämisen puolesta on keskustelussa tullut muutama varteenotettava pointti. PHy esitti, että katsomalla ottamiaan kuvia pidemmältä jaksolta, näkee oman kehittymisensä. Tämä on hyvä ajatus. Ja tuossa edellisessä viestissä habannaama oikeastaan hyvin monipuolisesti kertoi kuvien säilyttämiselle järkeviä näkökohtia.
Kuvasta on kiinnostunut noin yleisesti kolmenlaiset ihmiset. Se, kuka kuvan on ottanut, häntä kiinnostaa oma onnistumisensa. Sitten kuvasta ovat kiinnostuneita ne ihmiset, jotka ovat siinä kuvassa. Kolmas ryhmä jakaantuu vielä kahteen oikeastaan, ne, keiden tuttuja on kuvassa, ja ne, joita kuvan oton hetki ja paikka jotain muuta kautta koskettavat. Näitä pointteja habannaama ansiokkaasti toi esille kuvien säilyttämisen perusteeksi.
Opintoja, kursseja ja kerhotoimintaa en missään tapauksessa tuomitse; varsinkin kun lahjakkuus on vaillinaista, ahaa-elämyksiä syntyy porukassa. Ja tosilahjakkaallekin on oikotie monasti; vaikka osaisi tunnistaa hyvät kuvat, niiden tuottaminen toki helpottuu, kun oppii perusteita. Mutta hyvä kuva ei ole mittaustekninen tuote, hyvän kuvan näkee silmillä!
Toivottavasti keskustelu edelleen jatkuu, mukana on jo mielenkiintoisia mietteitä. Minun mielestäni.
Jaakko
-
- Viestit: 1805
- Liittynyt: Elo 04, 2009 17 : 33
- Viesti:
Re: Catch and release?
Asiaa voi lähestyä monella tavalla. Tässä yksi.
Oon tässä nyt viimeiset sanotaanko 8 vuotta tehnyt luontokuvaa (oikeasti tietokirjallisuutta) täysammattimaisesti. Käytännössä kirjoja suunnitellusti, Eli otan suunnitellusti kuvia ja siinä sivussa tulee tietenkin kuvattua muutakin, jos sattuu tilaisuus. En käytännössä deletoi mitään, vaan kaikki menee talteen myös varmuuskopioina. Alkuperäinen kysymys oli, "Mitä niille kuville tapahtuu?"
Kyllä minä palaan kuviin. Mulla on puolen miljoonan ja miljoonan kuvan välissä katalogissa kuvia. Esimerkiksi joku kuvattu aihe nousee myöhemmin ajankohtaiseksi ja siitä on olemassa julkaisukelpoista matskua, mille ei vain ole ollut aiemmin paikkaa. Toinen yhtä tärkeä näkökulma on kuvien kuratointi. Esim. tätä tulevaa kirjaani varten olen kuvannut matskua, jolle olen tullut itse jo osin sokeaksi. Kuvien tuhoaminen heti kuvaamisen jälkeen ei ole järkevää, koska niistä voi ulkopuolinen kuratoija nähdä jotain sellaista, mitä olet lopulta tavoitellut, mutta et enää siinä (omassa) kuvatulvassasi osaa erottaa.
Tuossa aiemmin nostettiin esiin myös se, että oma kuvaustapa voi muuttua. Sen vuoksi sitä aiempaa matskua ei kannata tuhota, koska sieltä voi löytyä materiaalia, mikä miellyttää omaa silmää juuri nyt. Ja aina voi oppia palaamalla matskuun.
Mulle henk. koht. kuvat ovat myös muistikirja. Tietokirjailijana on helppo palata hetkeen katsomalla kuvaa. Kuva palauttaa mieleen asioita, joista on sitten helppo kirjoittaa.
EDIT:
Sen vielä lisään, että kokemuksen myötä se kuvien tuhoaminen tapahtuu oikeastaan etukäteen. Eli kuvaa ei vain ota, jos tietää, että se syntyvä kuvat ei täytä jotain omia kriteereitä. Ja ne kriteerit nousevat kokemuksen myötä.
Oon tässä nyt viimeiset sanotaanko 8 vuotta tehnyt luontokuvaa (oikeasti tietokirjallisuutta) täysammattimaisesti. Käytännössä kirjoja suunnitellusti, Eli otan suunnitellusti kuvia ja siinä sivussa tulee tietenkin kuvattua muutakin, jos sattuu tilaisuus. En käytännössä deletoi mitään, vaan kaikki menee talteen myös varmuuskopioina. Alkuperäinen kysymys oli, "Mitä niille kuville tapahtuu?"
Kyllä minä palaan kuviin. Mulla on puolen miljoonan ja miljoonan kuvan välissä katalogissa kuvia. Esimerkiksi joku kuvattu aihe nousee myöhemmin ajankohtaiseksi ja siitä on olemassa julkaisukelpoista matskua, mille ei vain ole ollut aiemmin paikkaa. Toinen yhtä tärkeä näkökulma on kuvien kuratointi. Esim. tätä tulevaa kirjaani varten olen kuvannut matskua, jolle olen tullut itse jo osin sokeaksi. Kuvien tuhoaminen heti kuvaamisen jälkeen ei ole järkevää, koska niistä voi ulkopuolinen kuratoija nähdä jotain sellaista, mitä olet lopulta tavoitellut, mutta et enää siinä (omassa) kuvatulvassasi osaa erottaa.
Tuossa aiemmin nostettiin esiin myös se, että oma kuvaustapa voi muuttua. Sen vuoksi sitä aiempaa matskua ei kannata tuhota, koska sieltä voi löytyä materiaalia, mikä miellyttää omaa silmää juuri nyt. Ja aina voi oppia palaamalla matskuun.
Mulle henk. koht. kuvat ovat myös muistikirja. Tietokirjailijana on helppo palata hetkeen katsomalla kuvaa. Kuva palauttaa mieleen asioita, joista on sitten helppo kirjoittaa.
EDIT:
Sen vielä lisään, että kokemuksen myötä se kuvien tuhoaminen tapahtuu oikeastaan etukäteen. Eli kuvaa ei vain ota, jos tietää, että se syntyvä kuvat ei täytä jotain omia kriteereitä. Ja ne kriteerit nousevat kokemuksen myötä.
-
- Viestit: 3657
- Liittynyt: Helmi 03, 2004 19 : 24
- Paikkakunta: Espoo
- Viesti:
Re: Catch and release?
Itse kuvaan aina kun näen jotain mielenkiintoista, useasti kuvaa tarkastellessa se tunne mikä kuvauksen hetkellä on ollut ei välttämättä välity kuvaan, voi silti olla hyvä kuva. Itse kuvaan vähän eli reissuilla ei tule satoja kuvia, olisiko filmi ajoilta jäännyt paha tapa
Useasti 5-6 tunnin maasto reissulta kortilta löytyy 20-30 kuvaa ja niistäkin karsiutuu osa pois. Vanhoja kuvia katselen joskus, mutta en säilytä kuvia kymmeniä vuosia vaan muutaman vuoden välein siivoan kovalevyä.
Useasti 5-6 tunnin maasto reissulta kortilta löytyy 20-30 kuvaa ja niistäkin karsiutuu osa pois. Vanhoja kuvia katselen joskus, mutta en säilytä kuvia kymmeniä vuosia vaan muutaman vuoden välein siivoan kovalevyä.
"Olen kuvannut eri kameroilla ihan itse"
https://www.flickr.com/photos/190197415 ... 568316264/
https://www.flickr.com/photos/190197415 ... 568316264/
-
- Viestit: 22635
- Liittynyt: Elo 20, 2008 17 : 32
- Viesti:
Re: Catch and release?
Joo just näin. Samalla lailla huomaan käyneen. Yhä useampi reissu on jäänyt vain pelkäksi ulkoiluksi viime vuosina.AnHa kirjoitti: ↑Huhti 25, 2022 12 : 54 Asiaa voi lähestyä monella tavalla. Tässä yksi.
...
Sen vielä lisään, että kokemuksen myötä se kuvien tuhoaminen tapahtuu oikeastaan etukäteen. Eli kuvaa ei vain ota, jos tietää, että se syntyvä kuvat ei täytä jotain omia kriteereitä. Ja ne kriteerit nousevat kokemuksen myötä.
-
- Viestit: 12950
- Liittynyt: Joulu 06, 2004 6 : 41
Re: Catch and release?
Joo, mitäs niitä samoja aiheita uudestaan kuvaa, jos joskus on nähnyt ihan tosissaan vaivaa sen kuvantamiseen...Eri asia tietty jos yrittää samaan aiheeseen eri näkökulmaa tms.
'Why should I feel lonely ? is not our planet in the Milky way?'
-
- Viestit: 4483
- Liittynyt: Elo 15, 2010 13 : 19
Re: Catch and release?
En tiedä metsästyksestä, ennemmin kuvaamisessa saa jonkinlaisen teknisen tyydytyksen. Mutta tuohon se tosiaan tiivistyy, hankkiutuu paikalle, ottaa kuvan, katsoo, että se on omasta mielestä jotenkin hyvä, mutta mitä sitten? Se jää muistiin, että se kohde X on kuvattu ja on aika kokeilla seuraavaa. Kuvat jäävät käsittelemättöminä kovalevyn nurkkaan.JL Anttola kirjoitti: ↑Huhti 23, 2022 18 : 42 Mutta itse kuvaamisessa on oma hohtonsa. Tähdätä, yrittää nähdä, milloin valo ja lintu ovat mukavasti kuvattavina. Jonkinlainen tyytyväisyys tulee onnistuneesta kuvasta; onko tämä alkukantaista metsästäjän vaistoa? Tuon tunteen saamiseksi olemme valmiit sijoittamaan jonkin verran rahaa tähän harrastukseen; aika harvoin ne kuvat kenellekään muulle mitään onnen tunteita tuovat, luulen? Kuvaaminen on usein ulkona olemista, liikkumista jossain itselleen mieleisessä ympäristössä, ja nautittavaa sinällään. Kuvien käsittely on jo enemmän tuskaa, joku hyvä hetki hukattujen tuntien lomassa. Onko meillä rohkeutta tunnustaa tämä tilanne itsellemme?
Mutta uskon, että tuossa on paljon vaihtelua. Toiset näkevät kuvat jonkinlaisina visuaalisina taideteoksina, joilla on arvoa esteettisyyden takia, kun minulle kuva on dokumentti jostain objektista tai tapahtumasta ja kuva on mielenkiintoinen, jos se välittää mielenkiintoista tietoa kohteestaan.
Kaikki kamerat toimivat noin. Ohjelmistojen laadusta voidaan olla eri mieltä, mutta ainakin minä teen ohjelmahommat ennemmin tietokoneella, näppäimistöllä ja hiirellä kuin typerien kosketusnäyttöjen kautta ja kamerassa on ohjelmia enemmän kuin tarpeeksi. Siinä napissa ei vain lue "valmis" vaan on roskakorin kuva. Tietokoneessa on sama homma. Siinä kyselyikkunassa ei vain lue "valmis" vaan "file is not saved, do you want to exit" ja vastausnapissa "yes".Eli oikeastaan tarvitsisimme Catch and Release -kameraa. Siinä olisi nykyisten hienojen ominaisuuksien lisäksi erittäin korkeatasoinen takaruutu, ja kohtuullisen monipuolinen ja hyvä kuvan käsittelyyn pystyvä ohjelmisto. Talitintti ja toinenkin ruudulle, session jälkeen suoraan kamerassa rajaukset, valotuksen korjailut, kuvan saaminen mieleiseksi. Ja sitten painaisu VALMIS-nappulasta, ja kuva katoaisi ikuiseen kadotukseen! Catch and release, niinkuin Lapin miesten reissu Tunturihotellin päivätansseihin...
Mutta minulle hamstrausvimmaisena ihmisenä parhaat kuvat on pakko tallentaa. Kuvaan itse niin vähän, että siellä ne kopioituvat aina varmuuskopioiden mukana. Mitähän sitä on, puolisen teraa ehkä. En ole montaa kertaa elämässäni katsonut vanhoja kuvia, varsinkaan niitä, joiden kuvaaminen on ollut mielenkiintoista. Perhekuvia enemmän, mutta niiden kuvaaminen on minulle velvollisuutta. Ja tiedän, että kun kuolen, ketään ei kiinnosta luontokuvat tai junakuvat. Miksi pitäisikään? Jos kuvaisin muita kiinnostavaa, se olisi velvollisuus eikä harrastus.
Hannu
-
- Viestit: 4483
- Liittynyt: Elo 15, 2010 13 : 19
Re: Catch and release?
Minä olen kerännyt lapsesta asti myös perhosia (ja aikuisiällä muitakin hyönteisiä). Kun katselen kokoelmaa, mieleen palautuu monenkin yksilön ottohetki. Eikä vain harvinaisimpien tai arvokkaimpien yksilöiden vaan ihan tavallisten lajien, joita olen nähnyt niiden yksilöjen jälkeen tuhansittain. Muistan paikaan, ajan ja jopa ajatukset niiltä reissuilta. Osa oli ihan etsimällä etsittyjä ja osa sattumalta vastaan tulleita. Valokuvissa ei ole samaa ilmiötä. Muistan jotkut tapahtumat, mutta en mitään siitä mitä pyöri päässä. Ehkä kuvaaminen on sitten väärä harrastus. Onneksi voi harrastaa kameroita ja muistella "oi niitä ankeita aikoja kun tuskailin hopeakuulan dynamiikan kanssa".habannaama kirjoitti: ↑Huhti 25, 2022 10 : 11 Itse ihmettelen että jotkut ottavat paljonkin kuvia, käsittelevät ne ja säilövät mihin säilövät, mutta sen jälkeen "unohtavat" ne.
Enää en vain jaksa juuri tallentaa hyönteisiäkään. Tappaminen on ikävää ja tallentaminen tietää tylsää preparointi- ja tilastointityötä.
Hannu