Digikuvaus on tuhoamassa valokuvan

[Maffer]

Niin, mikä tosiaan on kun monistetaan joku näkymä? Variaatiota vaikka kelin ja sääilmiön mukaan ymmärtää mutta ei näkymän plus olosuhteiden kopiota. Ja vielä samaa nimeä kuvalle.

[hkoskenv]

Onhan tätä hankala selittää. Tavallaan kyse on juurikin minusta eikä muista. Kun saan jonkun kuvaidean, teen siihen valmistelutyön ja lopputulos on sellainen, että se vangitsee haluamani tunnelman, on outoa nähdä se käytännössä sama kuva otettuna jonkun muun toimesta. Ja kyseessä siis 95% sama kuva.

Maisemaa ei voi omistaa, ei tietenkään. Tässä jutussa itseä kummastuttaa niin moni asia. Miksi joku haluaa kopioida jo otetun kuvan? Vrt. case Viljanen tai laajemmassa mittakaavassa taistelevat metsot.
Mikä on, ettei kuvaaja hae omaa juttuaan, omia sielunmaisemaan?

Jos nyt jätetään taloudellisen voiton tavoittelu pois, niin ainakin minulle tulee mieleen täysin toisenlainen suhtutuminen kuvaan. Minä en itse oikein ymmärrä tuollaisia "sielunmaisemia", kenties en koe mitään sellaista tai sitten en osaa nimetä juuri sitä kokemusta tuolla sanalla. Mutta minulle kuva tuollaisista paikoista on jonkinlainen keräiltävä dokumentti. Ehkä kun joskus selailee kuvia ja näkee sen mieleen palaa muistoja hienolta paikalta, ja varsinkin jos siihen liittyy muitakin asioita (esim. luontohavaintoja tai lapsuudenkokemuksia). En minä osaa antaa millekään kuville, en omille enkä muiden, tuollaisia hienoja tunnemerkityksiä.

Sitä en sitten tiedä miksi ihmiset julkaisevat tuollaisia kuvia. Mutta se lienee nuorempien ihmisten juttu, että kaikki kokemukset pitää jakaa ja kuva on erinomaisen hyvin toimiva dokumentti tiedon välittämiseen.

[Matti_JH]

Tuo kokemus-kommentti oli hyvä. Jos mietitään puhtaasti kuvaajaa, millainen on hänelle kuvaustapahtuma kokemuksena? Entä valmiin kuvan katsominen?

[mremonen]

Tuo kokemus-kommentti oli hyvä. Jos mietitään puhtaasti kuvaajaa, millainen on hänelle kuvaustapahtuma kokemuksena? Entä valmiin kuvan katsominen?

Tämähän liittyy muuhunkin kuin kuvaamiseen. Ja valituskin on sama. Maastopyöräilyn pilasi se, kun yleinen elintason nousu ja globalisaatio mahdollistivat maastopyörien hankinnan kaikille. Nyt ei enää voi ajaa rauhassa missään. Paitsi että ei ennenkään voinut, koska ei umpimetsässä voinut ajaa. Eli optimitilanne on se, että ensin on hirveästi ajajia, jotka ajavat minulle ne polut sinne metsään. Sen jälkeen pyöräilyn metsissä voi kieltää muilta paitsi minulta. Enkä nyt viitsi tässä kohden ottaa esille lenkkeilijöitä ja koiran ulkoiluttajia...

Jokainenhan meistä voi tehdä oman osuutensa digikuvauksen laadun parantamiseksi: kamerat paaliin. Vai kuka meistä voi röyhistää rintaansa ja todeta, että yhtään turhaa kuvaa en ole ottanut saati julkaissut.

[mjuhani]

Siitä hieno taiteen harrastelijalaji tää valokuvaus, että kuvista voi olla kukin mitä mieltä haluaa, ja kaikki ovat oikeassa. Tilanne on mielenkiintoinen, koska valokuvaamisen aloituskynnys on matala ja kuvien jakaminen on helppoa. Lisäksi näppäilijöistä varmaankin 95% on itseoppineita ilman minkäänlaista valokuvauksen saatikka taiteen koulutusta. Ja siitä viidestäkin prosentista 75%:lla koulutuspohja on paikallisen seuran digikurssi, jonka joku itseoppinut aktiivinen eläkeläinen on pitänyt.

Mutta antakaamme kaikkien kukkien kukkia. Ehkä tässä on laji, jossa määrä korvaa laadun, ja enemmän on enemmän.

[Matti_JH]

Tuo kokemus-kommentti oli hyvä. Jos mietitään puhtaasti kuvaajaa, millainen on hänelle kuvaustapahtuma kokemuksena? Entä valmiin kuvan katsominen?

Tämähän liittyy muuhunkin kuin kuvaamiseen. Ja valituskin on sama. Maastopyöräilyn pilasi se, kun yleinen elintason nousu ja globalisaatio mahdollistivat maastopyörien hankinnan kaikille. Nyt ei enää voi ajaa rauhassa missään. Paitsi että ei ennenkään voinut, koska ei umpimetsässä voinut ajaa. Eli optimitilanne on se, että ensin on hirveästi ajajia, jotka ajavat minulle ne polut sinne metsään. Sen jälkeen pyöräilyn metsissä voi kieltää muilta paitsi minulta. Enkä nyt viitsi tässä kohden ottaa esille lenkkeilijöitä ja koiran ulkoiluttajia...

Jokainenhan meistä voi tehdä oman osuutensa digikuvauksen laadun parantamiseksi: kamerat paaliin. Vai kuka meistä voi röyhistää rintaansa ja todeta, että yhtään turhaa kuvaa en ole ottanut saati julkaissut.

Ehkä ilmaisen itseni huonosti.
Siis itse saan kuvaamisesta kokonaisvaltaisen ja syvän elämyksen. Tavallaan pääsen sinne lapsuuden mielikuvituksiin ja tunteisiin.

Pääsevätkö nämä ns kopiokuvaajat minne? Mikä on heidän päämäärä, entä kuinka syvällinen (jopa henkinen) heidän kokemus kuvaustilanteessa on? Vai onko päämäärä nopea tyydytys? Peukkua sataa. Valokuvallista pikaruokaa?

[hkoskenv]

Ehkä ilmaisen itseni huonosti.
Siis itse saan kuvaamisesta kokonaisvaltaisen ja syvän elämyksen. Tavallaan pääsen sinne lapsuuden mielikuvituksiin ja tunteisiin.

Minä en saa kuvaamisesta sellaisia tunteita. Aloitin kuvaamisharrastuksen vasta aikuisena digikameroiden aikaan. Kun nyt mietin, miksi kuvaan, niin kuvaaminen on dokumentointia, jonkinlaisen kerättävän objektin luomista kiinnostavasta tai mielihyvää aiheuttaneesta tilanteesta.

Minä nuohosin lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena paljon perhosia ja hyöntieisiä keräämässä. Se tuottaa minulle isommat tunteet, kun raahaan akun ja lampun jonnekin metsään, ripustan syötit pienemistä odotellessa ja koen yöllisen metsän tunnelmaa. Siitä ei oikein edes saa minun mielestä hyviä kuvia. Perhosten kuvaamiseen on pimeää, voimakas UV-loisteputki tekee äärimmäisen vääristyneen valon ja kontrastin.

Mutta kuten sanoin, kuva voi palauttaa minulle mieleen niitä tunteita, joita olen noilla reissuilla kokenut. Itsessään kuva ei voi aiheuttaa juurikaan tunteita. Jos se vaikka on jostain toisesta harrastuksesta, josta minulla ei ole hyviä kokemuksia. Silloin kuva voi olla vain tekninen dokumentti, joka välittää tietoa että tällaistakin voi olla olemassa.

Vai onko päämäärä nopea tyydytys? Peukkua sataa. Valokuvallista pikaruokaa?

Tietenkin minä voin vastata vain omasta puolestani. Luulen, että eri ihmisten syyt ja kokemukset ovat aika erilaisia. Tuosta julkaisu- ja peukkupuolesta en osaa sanoa mitään, kun kuvaan oman kovalevyn täytteeksi. En usko, että voin kuvata mitään sellaista, joka kiinnostaa yleisesti. Johtuen kenties omasta työkalumaisesta suhtautumisesta kuviin. Julkaisen hyvin vähän kuvia, ja ne liittyvät teknisiin raportteihin muista harrastuksistani harrastajille tai muuten kiinnostuneille. En näe mitään syytä jakaa maisemakuvaa enkä luontokuvaakaan, jos se ei esitä jotain tiettyä keskustelun kannalta kiinnostavaa lajia. Yleensä vielä "pilaan" maisemakuvat komentamalla myrtynytilmeisiä perheenjäseniä poseeraamaan johonkin kohtaan.

[hkoskenv]

Mutta tuo kokemusjuttu selventää ajatusta miksi joku kokee valokuvan tuhoutuvan. Jos muutokset vievät niitä hyviä tunteita ja kokemuksia, mistä niitä sitten itse kukin saakin, niin varmasti sellainen ajatus tulee mieleen ensimmäiseksi, että nyt koko valokuvaus jollain tavalla tuhoutuu, vaikka se olisi kuinka suosittua ja kasvavaa noin yleisesti.

[zone6]

Maisemaa ei voi omistaa, ei tietenkään. Tässä jutussa itseä kummastuttaa niin moni asia. Miksi joku haluaa kopioida jo otetun kuvan? Vrt. case Viljanen tai laajemmassa mittakaavassa taistelevat metsot.
Mikä on, ettei kuvaaja hae omaa juttuaan, omia sielunmaisemaan?

Kopiointia suuren maailman mittakaavassa: https://www.skyandtelescope.com/astrono ... ms-encore/" onclick="window.open(this.href);return false;

[Whig]

Tästä ketjusta jää taas kerran sellainen mielikuva, että monille ihmisille valokuvassa tärkeintä on kaikki se mitä siinä kuvassa ei näy. Eli jotta kuva olisi hyvä pitää sen yhteydessä kertoa tarina miten vaikea se oli ottaa, missä se on otettu ja mikä tärkeintä millaisilla laitteilla se on otettu.

[hkoskenv]

Tästä ketjusta jää taas kerran sellainen mielikuva, että monille ihmisille valokuvassa tärkeintä on kaikki se mitä siinä kuvassa ei näy. Eli jotta kuva olisi hyvä pitää sen yhteydessä kertoa tarina miten vaikea se oli ottaa, missä se on otettu ja mikä tärkeintä millaisilla laitteilla se on otettu.

Niin se menee. Jos ajattelet kuvaa teknisenä dokumenttina, joka pyrkii välittämään tietoa maailmasta, niin tuollainen oheistieto auttaa usein tulkitsemaan sitä mitä kuvassa oikeasti näkyy ja siten lisää kuvan tiedonvälityskapasiteettia hyvin oleellisesti. Jossain tieteellisessä kuvassa se voi olla täysin välttämätön asia.

Sitten taas niille, jotka ajattelevat taiteellisemmin ja tavoittelevat tunnereaktioita enemmän kuin tietoa, tekniset detaljit ovat toisarvoisempia. Toisinaan jopa koko tieto siitä mikä kuvattu kohde ylipäätään on (esim. jonkin kohteen pintakuviot nykytaiteenomaisena värikuviointina). Luulisi tämän olevan aika itsestäänselvää jokaiselle kuvien katsojalle riippumatta siitä kumpaan ryhmään asettuu (tai mihin sillä välillä).

[ttuplai]

Tästä ketjusta jää taas kerran sellainen mielikuva, että monille ihmisille valokuvassa tärkeintä on kaikki se mitä siinä kuvassa ei näy. Eli jotta kuva olisi hyvä pitää sen yhteydessä kertoa tarina miten vaikea se oli ottaa, missä se on otettu ja mikä tärkeintä millaisilla laitteilla se on otettu.

Niin se menee. Jos ajattelet kuvaa teknisenä dokumenttina, joka pyrkii välittämään tietoa maailmasta, niin tuollainen oheistieto auttaa usein tulkitsemaan sitä mitä kuvassa oikeasti näkyy ja siten lisää kuvan tiedonvälityskapasiteettia hyvin oleellisesti. Jossain tieteellisessä kuvassa se voi olla täysin välttämätön asia.

Sitten taas niille, jotka ajattelevat taiteellisemmin ja tavoittelevat tunnereaktioita enemmän kuin tietoa, tekniset detaljit ovat toisarvoisempia. Toisinaan jopa koko tieto siitä mikä kuvattu kohde ylipäätään on (esim. jonkin kohteen pintakuviot nykytaiteenomaisena värikuviointina). Luulisi tämän olevan aika itsestäänselvää jokaiselle kuvien katsojalle riippumatta siitä kumpaan ryhmään asettuu (tai mihin sillä välillä).

Niin - pitäs ehkä erottaa se missä kuva on se tarina niistä missä tekstimuotoinen selitys on se tarina. Kriittisimmät on sitä mieltä, että otsikkokin on liikaa ja johdattelee katsojaa pois kuvallisesta ilmaisusta (tai jopa tarkoituksellisesti peittää sen puutteita) - tekniset detaljit, vaelluksen pituus tai kuvauskalsarien merkki vain harhauttavat lisää. Kuvaamisenvaikeusfetissi ei ole niinkään suurta taiteellista suuntautumista vaan juurikin teknisiin detaljeihin keskittymistä - siis montako kilometriä sitä vaellusta olikaan ennen kuvan ottoa.

Olin lukevinana edelläolevista (ja myös Whigin kommentista) nimenomaan kritiikkiä ko. faktoja kohtaan - on ne sittten suoraan kuvassa esiintyviä tai kuvan rinnalla olevassa tarinassa listattu. Yhtenä osana ko. ilmiötä on kuvaan liitetty runo, biisin sanat, tms. selitys, jossa kuvaaja pyrkii tarjoamaan kuvalle valmista tarinaa (välillä tuntuu, et aika pakkomielteisesti eli kuvan ja tarinan yhteys on varsin kaukaa hauettu, mutta toki asiat alkaa näkemään samalla tavalla, kun sopivasti johdatellaan - silloin vaelluksen kilometritkin alkavat näkymään maagisesti ja kultainen leikkauskin muuttuu yhteiseksi totuudeksi - siis tekniseksi detaljiksi).