Kuvaan hemmetisti junnuurheilua. Eräs urheilija on kodista jossa asiat voisivat olla paremminkin. Eräässä ottelussa perheen äiti tuli kysymään voisiko hän saada kuvia lapsestaan vaikkei heillä ole tietsikkaa eikä siis nettiyhteyttä. Tein koneelleni albumin jossa oli vain ko. urheilijan kuvia. Printtasin kuvasetin sekä tein kuvista CD:n.
Pidin tuota settiä kameralaukussa ja kun tapasin äipän seuraavan kerran niin annoin kuvat hänelle. Hän istui alas ja alkoi katsomaan kuvia. Jatkoin ottelun kuvaamista ja hetken päästä äippä tuli kyyneleet silmissä kiittämään ihanista kuvista jotka ovat hänelle ainoita oikeita, muillekkin näytettäviä muistoja lapsen harrastuksesta. Iso paino oli siinä kuinka hän näki lapsensä kehityksen ja kasvun lajissa. Poikaa tukevat mummot ja muut sukulaiset saavat nyt kuulemma kopioita ko. kuvista
Hieno teko ja ennenkaikkea hienoa että joku osasi vielä sitä oikeasti arvostaa. Kovin harvoin enää nykyään osataan kiittää tai pyytää anteeksi oikeasti sitä tarkoittaen.
Ennemmin ollaan narisemassa kaikesta mikä ei tapahdu just nyt heti kaikki mulle.
