Catch and release?

[JL Anttola]

Täällä digicamera.netissä on aikaisemminkin keskusteltu aiheesta miksi kuvaan; tuon nyt esille yhden näkökannan, katsotaan herääkö ajatuksia?

Laitoin tuonne kuvaosioon muutaman kuvan ja linkin kansioon, liittyy tähän aiheeseen. Valokuvaaminen harrastuksena - ajattelemme, että tarkoitus on tuottaa kuvia, ja sitä kautta iloa joko itsellemme, tai kanssaihmisille. Onko niin? Tuolla oman kameramerkkini facebook-ryhmässä eräs kirjoittaja hiljattain nosti tämän kysymyksen esille.

Kun itse istun takapihan terassilla, ja kamera on käden ulottuvilla, sillä tulee kuvatuksi ympäröivää luontoa ja sen tapahtumia. Aikaan sidottuja dokumentteja, luontokuvia, milloin mitäkin. Miksi? Samanlaisia kuvia on kovalevyt pullollaan, minullakin, vaikka vasta kuutisen vuotta harrastusta takana. Mitä niille kuville tapahtuu?

Talitintti tulee oksalle, siihen pitää tähdätä, ja ottaa kuva. Jos onnistuu kohtalaisesti, se kuva menee käsittelyyn, menee ehkä pilveen, ja mahdollisesti jakoon jossain nettiryhmässä muidenkin katsottavaksi. Joku saattaa kerran vilkaista, harva kommentoi. Jos kuvat on jaksanut käsitellä ja täkätä, ne menevät kovoille talteen. Mutta katsotaanko niitä sen jälkeen koskaan? Kokemuksesta sanoisin, että tuskin. Jos oikein jaksaa kävelyretkelle vähän pihapiirin ulkopuolelle, on mahdollisesti monipuolisemmin kohteita tarjolla, mutta sama kohtalo taitaa odottaa niitäkin kuvia?

Mutta itse kuvaamisessa on oma hohtonsa. Tähdätä, yrittää nähdä, milloin valo ja lintu ovat mukavasti kuvattavina. Jonkinlainen tyytyväisyys tulee onnistuneesta kuvasta; onko tämä alkukantaista metsästäjän vaistoa? Tuon tunteen saamiseksi olemme valmiit sijoittamaan jonkin verran rahaa tähän harrastukseen; aika harvoin ne kuvat kenellekään muulle mitään onnen tunteita tuovat, luulen? Kuvaaminen on usein ulkona olemista, liikkumista jossain itselleen mieleisessä ympäristössä, ja nautittavaa sinällään. Kuvien käsittely on jo enemmän tuskaa, joku hyvä hetki hukattujen tuntien lomassa. Onko meillä rohkeutta tunnustaa tämä tilanne itsellemme?

Eli oikeastaan tarvitsisimme Catch and Release -kameraa. Siinä olisi nykyisten hienojen ominaisuuksien lisäksi erittäin korkeatasoinen takaruutu, ja kohtuullisen monipuolinen ja hyvä kuvan käsittelyyn pystyvä ohjelmisto. Talitintti ja toinenkin ruudulle, session jälkeen suoraan kamerassa rajaukset, valotuksen korjailut, kuvan saaminen mieleiseksi. Ja sitten painaisu VALMIS-nappulasta, ja kuva katoaisi ikuiseen kadotukseen! Catch and release, niinkuin Lapin miesten reissu Tunturihotellin päivätansseihin...

Jaakko

[Pan]

No, tuo etenkin jenkkien käyttämä termi on tosielämässä "Catch and Release". Vaan onhan otsikossa kysymysmerkki lopussa ilmaisemassa ilmeistä epävarmuutta.

[Maffer]

No tuollaihan luurilla teen. Kuva Huihailla ja Snapseedillä 1-5min, valmis. Äsken kävelin Pulkkilanharjulla rantajäillä ja ihmettelin jään läpi syvälle sulaneita lehtiä ja kiviä. Otin kuvia ja Snapseedailin ne rantakivellä istuen valmiiksi saman tien.

Osta Zeissin Z1. Siinä on Lightroom suoraan kamerassa sisäänrakennettu.

Tuskin niitä kuvia kamalasti myöhemmin mihinkään käytän. Pistin Garminin lenkkisuorituksen kylkiäisiksi että tällaista tänään.

[Pan]

Hups, tuplaus.

[©pjm]

Kuvaaminen on kuin viinanjuonti, itse hetkellä hito kivaa ja joskus jälkeenpäin kaduttaa.

Yks tuttu roikkunu todella kauan Tinderissä, annostelee kohtaamisia hyvin huolellisesti ennenkuin tapaa toisen, sen jälkeen hymyilee aina viikon. Saattas olla parempi harrastus, kaikki perustuu siinä yhteen selfieen.

Ei siu tartte pohtia noin syvällisesti kuvia, ota niiku haluat ja unoha loput kovolle. Sitte ku sataa viikon pari ni siulla o mahollisuus elää "uusien" eli kovolla olevien kuvien kera niitä terassipäiviä uudelleen.

[Tervo]

Eikös joka digissä ole se delete-nappi (roskakori)? Sehän on oikeaoppinen release, ei päädy pannuun eikä albumiin!

Voi kirjoittaa kuvauspäiväkirjaan, että nappasin vuoden luontokuvan, mutta päästin menemään

[temama]

En ole koskaan ymmärtänyt catch and release kalastusta, aiheuttaa vain turhaan vahinkoa ja kipua kaloille.

Onneksi valokuvaaminen ei sentään ole yhtä sadistinen harrastus. Jokainen tekee kuvillaan mitä tykkää. Jos valokuvaaminen tuntuu lopputuotteen eli valokuvan kannalta turhalta touhulta, niin ongelmaan on muutama ratkaisu:

- Yrittää ottaa vain sellaisia valokuvia joilla uskoo olevan jotakin merkitystä säilyttämisen/esittämisen kannalta - ja säilyttää vain ne parhaimmat
- Ottaa valokuvia huvikseen, eikä säilytä niitä, eikä murehdi asiaa sen enempää
- Ottaa valokuvia ja säilöö niitä, ja ehkä toivoo että joku joskus innostuu selailemaan niitä, mutta ei murehdi asiasta sen enempää

Mitä tulee lintujen bongaamiseen, niin tosiaan aika mino lintuharrastaja vain katsoo lintuja hyvillä kiikareilla jne. Korkeintaan merkitsee ylös havaitsemiaan lajeja.
Nykyisin on olemassa superzoom-monokulaarikameroita joita voi käyttää tiirailuun, mutta myös kuvien ottoon, ja myös kuvien jakaminen helppoa;

https://www.canon.fi/cameras/canon-powershot-zoom/

Tosin kuvanlaatu ei ole kummoinen tuossa Canonin härvelissä, sääli. Mutta eihän niitä fotoja kukaan tahtonutkaan nähdä, vai?

[JL Anttola]

Panille kiitokset väärän kirjaimen oikaisusta. Kysyin vaimolta ennen kuin kirjoitin, mutta olin jo unohtanut hänen ohjeensa... tässä nimenomaisessa asiassa häneltä en ole koskaan saanut vääriä ohjeita, otan täyden poliittisen vastuun virheestä. Korjasin virheet ensimmäiseen tekstiin, kun kävi jo omaankin silmään pahasti esilletuotuna.

Temaman ohjeeseen kameravalinnasta sen verran, että kameran hinta ei näissä puitteissa ole minun mielestäni oleellinen asia; voi ne kalliillakin kameralla otetut kuvat päästää saman tien bittien taivaaseen. Kysymys oli filosofinen; mikä odotusarvo on kuvan ottajalla ottamiensa kuvien jatkokäytön suhteen, onko se odotusarvo realistinen vai utopistinen, ja voiko tunnustaa itselleen realiteetit. Kiitokset kaikille vastanneille, lisääkin mielipiteitä luulen tähän mahtuvan. Tuon oman terassisession otin esimerkiksi, ajatus kokonaisuutena koskee yhtä lailla kaupunkikävelyä ja kuvaamista, luontoretkiä, Lappiin tehtyä kahden viikon kuvausmatkaa tai mitä hyvänsä kuvausreissua tai sessiota.

Tuosta catch and release -kalastuksesta olen samaa mieltä kuin temama, mutta enhän ole kalastuksen harrastaja muutenkaan, toki syön kalaa useita kertoja viikossa. Sitä vain pohdin, voisiko tunnustaa itselleen, että kuvilla ei ole merkitystä, vain kuvan ottamisella on. Ja ostaa uuden 2000+ euron rungon, 7000 euron objektiivin, ja katsoa otetut kuvat kerran tai kahdesti, ja todeta, että kuvaamisesta saan tämän harrastuksen kaikki kiksit, ja on sen arvoista? Eli toisinsanoen tunnustaa tosiasiat itselleen.

Jaakko

[©pjm]

Onneks en oo ikinä miettiny että pitäs olla uus ja kallis paketti, takaan että käytetyillä samanlaisilla saa ihan yhtä kuvat. Kuvaajasta se loppu on kiinni kuin myös tarpeelliset/tarpeettomat kuvat. Miulle riittää loppuelämäni ajaksi eli ykköskameraksi tuo käytettynä ostettu 1DxmkII ja kolhiintuneet objektiivit, kuvat ei kyl niilläkään koskaan paremmiks tuu.

[PHy]

Sitä vain pohdin, voisiko tunnustaa itselleen, että kuvilla ei ole merkitystä, vain kuvan ottamisella on.

Kyllä kuvilla merkitystä on, jos ei muuten, niin dokumenttina jälkipolville tai itselleen todisteeksi tapahtuneesta sen domestoksen iskiessä.
Merkityksen määrittelyä ennen pitäisi määritellä että ketä varten kuvaa, itselleen vai muiden miellyttämisen ja mahdollisten kehujen vuoksi.

Otetuista kuvista toki voi 99% pistää roskiin ja säilyttää vaikka 12 kuvaa/vuosi, ne parhaat. Niistä voi seurata onko kuvaajana kehittynyt vai taantunut, jos se nyt ketään ylipäänsä kiinnostaa.

[apertority]

Pitäis tätä kyllä harrastaa enemmän, ainakin kuvaustuntuman ja -laitteiden ylläpitämiseksi.

Kuvausinnostus tuppaa (yleensä pimeään vuodenaikaan) lopahtamaan pitkiksi ajoiksi, niin tahtoo unohtua kameran asetusvalikot, omat räätälöidyt pikapainikkeet ja muutkin säädöt. Sama koskee kuvan- ja videonkäsittelyohjelmien käyttöä, jos ei ole uutta matskua työstettäväksi - vaikkeivät sitten ikinä päätyisikään mihinkään näytille.

Joo, kyllä turhalle kuvaamiselle olis tilausta.
Näin vois "tosipaikan" tullen keskittyä kuvaamisen, eikä kameran säätöjen muistelemiseen. Ja saattaisi kamerakin olla kuvausvalmiimpana.

[Maffer]

Turhakin kuvaaminen on helpompaa luurilla. Eikä tarvi taskuja pullotella peilittömillä tai raahata selässä romurepuilla.

[Känön]

Parhaimmillaan päivän kuvausten päätteeksi alustaa kortin ennenkuin laittaa kameran takaisin reppuun todeten, ei tullut parempaa kuvaa (kalaa) tänään ja jää kuvien (kalan) perkaaminen pois.

Mutta että lähtee sinne kuvaamaan tai kalastamaan on se juttu, ei se mitä tuo kotio.....

[Maffer]

Varmaan helpoin olisi korvata kamera ja tele kunnollisilla kiikareilla. Bongaus naps ja seuraava hollille. Tavallists tuuheampi tintti jää muistiin jos on jäädäkseen. Jos ei muisti pelaa lainkaan, tokkopa sillä SER-jätteelläkään sen enempää tekee.

[Känön]

Kyl, ja kiikarit löytyy tietenkin. Mutta miten sen tunnelman jakaa tuuheesta tipistä muille ilman että on ottanut osasekunteja sen elämästä pysäytyskuvaan jossa sitä voi tarkastella ilman että karkaa okuläärien ulottumattomiin

[Maffer]

No kertoo et näki kissan kokoisen varpusen. Tai sapelihammasoravan. Niihän ne kalajututkin.

[Känön]

Totta, maailma on patologisten valehtelijoiden. Viittaanko johonkin poliittiseen....ehkä

[mattimi]

Olen monta vuotta osallistunut kansalaisopiston valokuvauskurssille. Siinä opettaja antaa tehtävän , joka kurssilaisten on suoritettava parin viikon aikana. Seuraavalla tunnilla jokaisen oppilaan kuva käydään suht perusteellisesti opettajan johdolla läpi. Palaute on hyväntahtoista mutta kriittistä. Opettaja on valokuvausalan tutkinnon suorittanut. Kuvien teknisen laadun suhteen ei hifistellä, joten välineiden taso ei korostu.

Minulle kurssi on hyvin positiivinen kokemus: saa palautetta kuvista, joutuu miettimään mitä kuvaa ja miten kuvaa. Esimerkkejä viime aikojen tehtävitä ovat asetelma, lajitelma, keskeisasetelma, barokkiasetelma, oma tarina kerrottuna muutamalla kuvalla. Välillä ollaan porukalla käyty kuvaamassa jossain paikassa, jonka opettaja on sopinut etukäteen. Piste iin päällä on, että kurssi pääosin sijoittuu loppusyksyyn ja sydäntalveen, jolloin kuvaaminen luontaisesti on vähäisempää.

[JL Anttola]

Veli Känön sai jutun juonesta kiinni! Ei luurilla voi tähdätä, ei se kuvaamisen - saalistamisen? - tunnelma siinä synny. Pitää olla putkea, säätövipuja, tähtäin, ja laukaisemiseen joku vipu tai painonappi, ei missään nimessä kuvaketta liikkumattomassa ruudussa. Ja on aistittava se osuma; eli on nähtävä se tulos. Tuli kuva, tarkennus osui juuri haluttuun paikkaan, valotukset niin lähellä kohdallaan, että säätövarat riittää hienon kuvan tekemiseen. Ja tottakai se kuva on nähtävä siinä takatöllöllä, todettava se osuma. Tuota hetkeä varten kuljetaan metsään, hommataan välineet. Välineiden taso ja se, ovatko käytettyjä vai uusia, ja paljonko maksoivat, on täysin toissijainen asia, sehän kuvastaa vain mahdollisuuksia ja luonnetta, rahavaroja ja törsäämistä kautta nuukuutta. Mutta edellä kuvatut minimivaatimukset, siis tähtäin, liipaisin, ja tuloksen näyttäjä tarvitaan aina.

Älytöntä, turhaa? Miten se poikkeaa siitä, että otetaan muistikortille 100+ kuvaa, vatvotaan niitä ainakin tunti tietsikan ääressä, ladataan parhaat flickriin. Kun on saatu kansio kasatuksi flickriin, katsotaan 2 - 5 kertaa kuvat, pyydetään vaimo katsomaan, ja hän myötätunnosta käy kerran ne katsomassa. Katsotaan vielä seuraavana päivänä pari kertaa, ja sen jälkeen niitä kuvia ei katso ikipäivänä kukaan missään milloinkaan?

Saadaanko kiksit siitä, että itse nähdään se osuma. Vai onko kuvaaminen sellaista erään sotilasarvostavan touhua, eli ainoa mitä haetaan on vaikka millaisella kerjäämisellä saatava kertakäyttökehu? Jos itse näkee, että tuli hyvä kuva, eikö se ole itsetunnon puutetta, että pitää saada joku muu kehumaan?

Realiteetteja peliin unennäön sijaan, veljet!

Jaakko

[mjuhani]

Erittäin hyvä pohdinta, joka kuvastaa sitä mihin digitaalisuuden myötä valokuvaamisessa on tultu. Kuvaamisen helppous vie arvon lopputulokselta ei valokuvalta. Rengistä on tullut isäntä.

Näinhän asian ei tarvitse olla. Valokuvausta voi harrastaa monella tasolla ja siihen voi perehtyä myös hyvin syvällisesti. Se edellyttää vuosien opiskelua. Tällöin opintojen kohteena on kuva ja sen sisällölliset ulottuvuudet, visuaaliset ansiot tekniikan jäädessä taustalle. Jo valokuvausseurojen puitteissa on mahdollisuus nostaa harrastuksensa tasoa huomattavasti.

On paljon tyydyttävämpää ottaa yksi hyvä kuva viikossa kuin näpätä sata catch and release kuvaa päivässä. Ongelmana tässä on tietenkin se, että ennen kuin sen hyvän kuvan voi ottaa, pitäisi tietää, mikä ja millainen on se hyvä kuva. Sen oppii vain opiskelemalla.