Älykkäitä ihmiskuvia vai tunnelmia fiilispohjalta

[jaava]

Kuvaajat voisi jakaa kahteen leiriin (kukaan oikea kuvaaja tuskin kuuluu vain toiseen leiriin):

1. Leiriin joka miettii asetelman tai pyrkii asetelmaan tietoisesti ammentaen ihmisen käyttäytymistieteistä ja omista kokemuksista. Nämä kuvaajat tietävät miten tavoittelevat ja mihin tarkalleen pyrkivät jo ennen kuvan ottoa
2. Ja sitten siihen leiriin, joka kuvaa omien tunnereaktioiden innoittamana satunnaisia hetkiä, jotka vain tuntuvat hyviltä. Lopputulos on aina jonkinasteinen yllätys.

Hyväksyyko ihmisen taiteilijasielu oikeaksi taiteeksi etukäteissuunnittelua ja jopa tieteeseen nojaamista?
Hyväksyykö ihmisen taiteilijasielu sattuman tuottaman tuloksen oikeaksi omaksi taiteeksi?

[ttuplai]

Se riippuu pitävätkö muut teosta hyvänä vai umpisurkeana - jos ensimmäinen niin koen automaattisesti tehneeni sen itse joko luomalla tai muuten vaan suuresti pähkäilemällä - tunnen suurta taiteellista riemua. Jos jälkimmäinen, niin syy on huono tuuri, huono malli, väärä valo, kehnot geenit tai taivaankappaleiden väärä sjainti - olen silti edelleen suuri taiteilija, mutta vain väärinymmärretty ja väärään aikaan syntynyt. Ite pidän mun pönttöön tekemiä ulostekasoja suurena taiteena - suuri yleisö saattaa olla kanssani eri mieltä.

Taidetta pidän määritelmävapaana eli taide vain on ja kaikki yritykset sen rajaamiseksi on tuhoon tuomittuja - tai siis et taide karkaa aina määrittelijältään, mut niin karkaa suurin osa elämästä muutenkin eli määritelmät voivat vain elää ajassa ja paikassa hetken - ne siis luodaan yhdessä yhteisössä tietyllä hetkellä. Oikea taide siis ylistää Jumalaa ja kaikki muu on saatanasta. Valokuvaamisen tärkein merkitys on kasvattaa pankkitilin saldoa - niissä luvuissa on jotakin silmiä hivelevän kaunista.

[hkoskenv]

Valokuvaamisen tärkein merkitys on kasvattaa pankkitilin saldoa - niissä luvuissa on jotakin silmiä hivelevän kaunista.

Tuokin on ihan yhtä henkilökohtainen merkitys kuin taiteelliset näkemykset. Täällä taitaa olla muutama, joille kuvaaminen on ammatti ja muutama, jotka tekevät sivubisneksenä satunnaisempaa keikkaa, mutta suurimmalle osalle saldo lienee reippaasti miinuksella. Ainakin allekirjoittaneen tulot kuvaajana ovat nolla mutta pankitilin saldon muutokset (yhteensä elämän aikana) on sinänsä kaunis 5 numeroinen luku. Siinä on vain jäätävän ruma miinusmerkki edessä. Enkä usko, että tässä maailmassa löytyy sellaista kuvaajaa, joka ottaa siitä kauniin kuvan fuskaamatta pystyviivaa photoshopilla.

Minä ajattelen sen ennemmin niin, että käärinliinoissa ei ole taskuja ja jos pystyn ostamaan välineitä mielenkiintoiseen tekemiseen, se on merkityksellistä. Suuret luvut tiliotteissa tuntuvat tekevän ihmisistä ennemmin onnettomia kusipäitä kuin elämästä nauttivia esteetikko-filantrooppeja.

[ttuplai]

Valokuvaamisen tärkein merkitys on kasvattaa pankkitilin saldoa - niissä luvuissa on jotakin silmiä hivelevän kaunista.

Tuokin on ihan yhtä henkilökohtainen merkitys kuin taiteelliset näkemykset. Täällä taitaa olla muutama, joille kuvaaminen on ammatti ja muutama, jotka tekevät sivubisneksenä satunnaisempaa keikkaa, mutta suurimmalle osalle saldo lienee reippaasti miinuksella. Ainakin allekirjoittaneen tulot kuvaajana ovat nolla mutta pankitilin saldon muutokset (yhteensä elämän aikana) on sinänsä kaunis 5 numeroinen luku. Siinä on vain jäätävän ruma miinusmerkki edessä. Enkä usko, että tässä maailmassa löytyy sellaista kuvaajaa, joka ottaa siitä kauniin kuvan fuskaamatta pystyviivaa photoshopilla.

Minä ajattelen sen ennemmin niin, että käärinliinoissa ei ole taskuja ja jos pystyn ostamaan välineitä mielenkiintoiseen tekemiseen, se on merkityksellistä. Suuret luvut tiliotteissa tuntuvat tekevän ihmisistä ennemmin onnettomia kusipäitä kuin elämästä nauttivia esteetikko-filantrooppeja.

Tossa mun lauseessa saattoi olla enempi vitsiä mukana kuin aitoa väitettä - mie ku en kovin kirjaimellisesti tarkoita netissä yhtikäs mitään. Aidoilla väitteille on eri aika ja paikka - netti on vessan seinä jonne heitetään erilaisia mietelmiä - usein ihan puuta heinää, jotka joidenkin mielestä toki edustaa jotakin aitoa ja todellista.

Mut siis kauneus ja suuruus ei ole sama asia - tottakai laskut pitää kirjoittaa siten, et toi saldo on esteettisesti kaunis - olen yrittäny myös irrationaalisia laskuja, mut kukaan ei maksa niitä ajoissa ja imaginaariset käy huonosti lähikaupassa.

[nsamppa]

Kuvaajat voisi jakaa kahteen leiriin (kukaan oikea kuvaaja tuskin kuuluu vain toiseen leiriin):

1. Leiriin joka miettii asetelman tai pyrkii asetelmaan tietoisesti ammentaen ihmisen käyttäytymistieteistä ja omista kokemuksista. Nämä kuvaajat tietävät miten tavoittelevat ja mihin tarkalleen pyrkivät jo ennen kuvan ottoa
2. Ja sitten siihen leiriin, joka kuvaa omien tunnereaktioiden innoittamana satunnaisia hetkiä, jotka vain tuntuvat hyviltä. Lopputulos on aina jonkinasteinen yllätys.

Hyväksyyko ihmisen taiteilijasielu oikeaksi taiteeksi etukäteissuunnittelua ja jopa tieteeseen nojaamista?
Hyväksyykö ihmisen taiteilijasielu sattuman tuottaman tuloksen oikeaksi omaksi taiteeksi?

3. Ne jotka tekee sen mitä tarvii jotta asiakas on tyytyväinen.
4. Sama 3. kohdassa ollut kansa jotka haluaa harrastuksekseen tehdä mitä huvittaa ilman että tarvii miettiä rajoitteita mitä kohta 3. edellyttää.

Näiden lisäksi jättää turhat pohdinnat pohtimatta ja nauttii kesätuulesta. Ite oon tota kansaa.

[habannaama]

...Aidoilla väitteille on eri aika ja paikka - netti on vessan seinä jonne heitetään erilaisia mietelmiä - usein ihan puuta heinää...

Harvinaisen hyvin ilmaistu.

[ttuplai]

Pohdinta saattaa olla ihan jees, mut keinotekoisiin leireihin jako on vähän huono lähtökohta - varsinkin jos ei ensin sovita itse jaosta ja jakokriteereistä. Kuvaajat voitaisiin yhtä hyvin jakaa niihin, jotka kokevat tekevänsä taidetta ja niihin jotka eivät - sekään ei tod. näk. tarkoita yhtikäs mitään. Tai yli 180 cm ja alle 180 cm pitkiin kuvaajiin. Tai miksei jaeta kuvaajia horoskooppimerkkien mukaan? Lienee vähän turha argumentoida ryhmän x puolesta tai vastaan, jos ei aivan täysin näe koko ryhmää - ja kun vielä tiedämme, et ihminen on erittäin taipuvainen muodostamaan leirejä ja jopa näkemään kuvitteellisten leirien rajalinjoja (omassa leirissä on sellasia positiivisia juttuja ja naapurileirissä negatiivisia). Noin pääosin netin leirikeskustelujen tehtävä ei ole selventää asioita vaan muodostaa erilaisin toiseuksia joita voi sit ite ainakin vähän inhota (siis sysätä negatiiviseksi kokemansa asiat sinne).

Veikkaan, et suurin osa luovaa työtä tehneistä tai edes kerran elämässään flow-kokemukseen päässeistä jossakin sielunsa sopukassa ymmärtävät, et kaikessa tekemisessä on puhtaasti rutiiniluonteista puurtamista, joissa säännöt ja jopa tiede jylläävät - sit on sellanen Go with the Flow-tila, jossa itekin yllättyy mihin ajatukset/tekeminen vie. Tää lienee aika universaalisti jaettu ilmiö - tai ainakin melkoinen osa omasta tuttavapiiristä asiat noin kokee. Satunnaisuus on myös muokattavissa. Psykedeeleillä on osittain sama vaikutus, mut erilaiset aineet pitää varmaankin laskea etukäteissuunnitteluun - jos ei ny sit vahingossa tee suippumadonlakkikeittoa pihanurmen sieniviljelmästä. Psykedeelien voimalla kirjoja kirjoittaneet yms. eivät tod. näk. koe ongelmaksi avittaa mielikuvitusta kemikaalisesti ja näkevät silti omat tuotoksensa syntyneen omissa aivoissa. Toisaalta ihminen voi kokea kumikäden osaksi omaa ruumistaan tai kokea kipua kädestä, jota ei edes ole enää olemassa eli se mikä koemme minuudeksi ja minun tekemiseksi on ehkä hivenen laajempi aihe kuin mitä tällä palstalla kandee käsitellä. Ja olemme myös aika huonoja analysoimaan omia vaikuttimiamme - varsinkin jos rinnalla pyörii rahallinen tai muu yhteisöllinen palkitseminen -ja esim. vapaa tahdon olemassaolo (tai sen aste) riippuu siitä kuinka paljon inhoamme toisen ihmisen tekoa (vapaa tahto on osittain moraalisen närkästyksen rationalisointi - tunne ennen ajatusta).

Suomeksi - kandee haukata sellaisia paloja mihin itellä on paukkuja tai ainakin rajata käsittely siten, et asiasta voi seurata muutakin kuin nettilätinää - toki lätinä on ihan kivaa - aina siitä jotakin jää käteen. Ymmärrän kyl jaavan tarpeen yrittää lokeroida maailmaa, jotta se muuttuisi itelle ainakin hivenen selkeämmäksi, mut nää jutut jää aika helposti lähtötelineisiin, koska väärä foorumi ja liian erilaiset lähtötiedot. Ja jopa hyvin määritellyt joukot sisältävät aina melkoisen määrän poikkeuksia ja epämääräisyyksiä - siksi kaaos ja tilastot ovat useimmiten mielekkäämpiä tapoja käsitellä ilmiöitä (vaikka toki tilastollisesti merkitseväksi saa melkein minkä hyvänsä, kun jakaa asiat sopivasti paloihin). Mut henk. koht. en kaipaa taiteen määritelmää mihinkään - taide itessään on aika erikoinen sosiaalinen konstruktio - se on siti tärkeää jos rustaa apurahahakemuksia. Tosin tääkin johtuu vaan siitä, et mä en ole vakavasti otettava taiteilija tai edes vähempi vakavasti otettava - jos mun kuvat roikkuis Guggenheimin seinällä, niin tekisin heti eron maan matosten ja mun välille - koska identiteetti, status ja hierarkiat.

[jaava]

Filosofiaa:

Ymmärrän kyl jaavan tarpeen yrittää lokeroida maailmaa, jotta se muuttuisi itelle ainakin hivenen selkeämmäksi, mut nää jutut jää aika helposti lähtötelineisiin, koska väärä foorumi ja liian erilaiset lähtötiedot.

Jaan nää ajatukset jossain määrin.
Ihmiset jakaa kaikki maailmaa kykyjensä mukaan ja tiedostaen tai ei. Meidän ajattelu perustuu kaksiarvoistamiseen: jos emme kykene erottamaan vaikka tuolia toisesta tuolista tai muusta kalustuksesta, seuraa siitä ongelma kommunikaatiossa. Kaikkien pitäisi pystyä erottamaan tuoli ei_tuolista. Täysin selkeäksi meidän kaksiarvoista maailmaa ei kuitenkaan saa, vaikka keskuskustelulla sitä yritetäänkin saavuttaa - aina löytyy tuolin rajatapauksia, jotka jakaa ihmiset leireihin.

Välillähän keskustelua ei saada edes aikaiseksi, sitten on niitä tyngäksi jääviä ja joskus tulee hyvän keskustelun kokemus. Täyttä selkeyttä ei kuitenkaan saavuteta koskaan ... aina jää leirejä, aina kaivataan lisää ymmärrystä ja siksi koskaan kohteliaisuus ei ole pahasta.

Erilaiset lähtötiedot, erilaiset keskustelijat, erilaiset motiivit, väärä paikka, väärä aika, ne ovat kaikki helposti keskustelua rajoittavia tekijöitä.

Kuvaamisesta:
Mä kuvaan maisemaa aika paljon ja se perustuu pääosin suunnitelman toteuttamiseen. Ainoa satunnainen elementti on valo, jota sitäkin voi hieman hallita.
Mutta ihmisten ja eläinten kanssa mulla tilanne on pääosin hallitsematon - jos taidetta syntyy, se on pääosin sattuman tulosta.

Taiteesta:
Mulle taidetta on ne kuvat, joita pidän taiteena. Tässäkin ollaan aika heikolla pohjalla, koska se määräytyy joka päivälle erilaiseksi. Minulle se on enemmänkin tunneasia.
Yhteisön taiteeksi kokema tai "määrittelemä" on sitten jotain muuta. Minusta siinä on jossain määrin samaa rakenteeltaan kuin muoti nimisessä ilmiössä.

Otsikon aiheeseen
Jos saan otettua kuvan, joka jälkikäsiteltynä on mun taidetta, oli sitten kyseessä sattuma tai tarkka etukäteissuunnitelma, niin kuva on mun ottama ja mun taidetta.
Onko kuva sitten yhteisön taiteeksi kokema, on yhteisön asia päättää. Mikä päätös riippunee vahvasti paikasta ja aikakaudesta.

Onko edes olemassa ajatonta ja paikatonta taidetta?

[jaava]

Mistä sitten johtuu hyvien/taiteellisten kuvien osuus omissa kuvaamisissa ... onko se seurausta kovasta työstä, osaamisesta, taiteellisuudesta vai onnesta?

Näin äskettäin dokumentin, jossa kerrottiin lukuarvoja ihmisten arviointikyvystä:

• Kysyttiin parisuhdeosapuolilta kuinka paljon itse tekee kotitöistä.
  Kumpikin osapuoli arvioi osuutensa yli 50 prosenttiin (Siis kotitaloudessa tehtiin kotitöitä yli 100%). Vastaaja teki mielestään siis enemmän töitä.
• Kysyttiin kuinka usein oli parisuhderiidan aloittava osapuoli.
  Kumpikin osapuoli arvioi osuutensa yli 50 prosenttiin. Vastaaja aiheutti mielestään siis enemmän riitoja.
• Esillä oli myös astronauttikoulutus, jossa 18000 hakijasta astronauteiksi pääsi 10 (enää muista aivan tarkkaan lukuarvoja).
  Olen varma, että astronautit arvioivat itsensä kyvyiltään parhaimmiksi (en muista enää oliko tätä mainittu).
  Kun sitten myöhemmin arvioitiin onnen osuutta asiaan, niin todettiin onnella olleen osuutta luokkaa 95%.

Onko ihmisellä jokin vika kyvyssä (tai bias) arvioida omaa osuuttaan.

[mvert]

Mistä sitten johtuu hyvien/taiteellisten kuvien osuus omissa kuvaamisissa ... onko se seurausta kovasta työstä, osaamisesta, taiteellisuudesta vai onnesta?

Näin äskettäin dokumentin, jossa kerrottiin lukuarvoja ihmisten arviointikyvystä:

• Kysyttiin parisuhdeosapuolilta kuinka paljon itse tekee kotitöistä.
  Kumpikin osapuoli arvioi osuutensa yli 50 prosenttiin (Siis kotitaloudessa tehtiin kotitöitä yli 100%). Vastaaja teki mielestään siis enemmän töitä.
• Kysyttiin kuinka usein oli parisuhderiidan aloittava osapuoli.
  Kumpikin osapuoli arvioi osuutensa yli 50 prosenttiin. Vastaaja aiheutti mielestään siis enemmän riitoja.
• Esillä oli myös astronauttikoulutus, jossa 18000 hakijasta astronauteiksi pääsi 10 (enää muista aivan tarkkaan lukuarvoja).
  Olen varma, että astronautit arvioivat itsensä kyvyiltään parhaimmiksi (en muista enää oliko tätä mainittu).
  Kun sitten myöhemmin arvioitiin onnen osuutta asiaan, niin todettiin onnella olleen osuutta luokkaa 95%.

Onko ihmisellä jokin vika kyvyssä (tai bias) arvioida omaa osuuttaan.

Omien havaintojeni perusteella ylivoimainen enemmistö ihmisistä ei osaa katsoa tai arvioida asioita ulkopuolisin silmin. Perspektiivi asioihin on aivan liian suppea ja siitä tulee meitä ylivertaisuusvinoumasta kärsivä järäpäitä; minä olen oikeassa ja te väärässä!

Itse ainakin olen melkoisen sokea omien kuvieni hyvyydelle tai huonoudelle. Käytännössä aina löydän niistä jotain parannettavaa ja yhtään täydellistä kuvaa en ole onnistunut ottamaan. Yritän kuitenkin oppia aiemmista virheistä, mutta yleensä se on todella vaikeaa. Ehkä tuo onnen osuus hyvissä kuvissa onkin paljon taitoa tai osaamista suurempi?