Digicamera.net - Valokuvausfoorumi

Otsikko on kommentti aiheessa "Vuoden luontokuva 2015". Onnea osallistujille ja voittajille.

Mä jäin miettimään omia motiiveja kuvata.

Ainakaan se ei ole voittaa palkintosija valokuvakilpailussa. Mutta mikä ihme mut saa kuvaamaan. Kuvaamataidon maikka otti useasti esille oppikoulussa toiveen jatkaa taideopintojen parissa. Mutta en mä edes osaa sanoa kunnolla mitä taide on. En siis jatkanut. Kait taiteen tai taideopintojen parissa viettämyt nyt tietää ton sanan merkityksen.

Jotkut kuvat (omat ja muut) kuitenkin vaikuttaa selvästi paremmilta kuin toiset. Varmasti haluan kuvata hyviä kuvia, mutta onko se ainoa liikkelle saava voima. Haluanko kuvieni puhuttelevan jotakuta, aiheuttavan reaktion. Minkä vaan. Vai tietynlaisen. Vai antaako otettu kuva kaiken merkittävän vain minulle, muista viis.

Vai liittyykö motiivi itse kuvaamiseen. Kuvaustilanteet on toiveita täynnä. Ehkä hyvästä kuvasta. Vai onko se masokistista tyydytystä fyysisten vaikeuksien voittamisesta.

Tai sitten yritän kurkottaa valokuvan sieluun. Yritän ymmärtää mikä tekee pikselistä, kun se esiintyy järjestettynä joukkona, niin vaikuttavan joutuessaan ihmisen ajatteluelimeen.

Saman aiheen parissa tullut pähkäiltyä joskus itsekin.

Motiivi... vaikea tuota on sanoa jotta mikä se oikeastaan on. Siihen on näet moniakin syitä ja yksi on se että saa olla rauhassa luonnon äärellä. Nauttia kaikesta siitä mitä luonto ympärille tarjoaa, etenkin kaikki eläväiset. Ai jumpe se on hieno fiilis kun istut metsänlaidalla ja hirvi, jänis, kettu tms. tepastelee jostain lähietäisyydelle!
Tai kun kävelet ikimetsässä ja yhtäkkiä huomaat tuijottavasi suurikokoista pöllöä silmiin!

Koen luonnon siis melko tärkeänä osana elämääni, terapeuttisesti ja kaikinpuolin muutenkin. Siksi tykkään taltioida luontoa kuvien muodossa, pyrin toki kuvistani saamaan sen näköisiä jotta ne kuvastaa sitä millaisena luonnon näen ja koen. Kuvaamisesta ei kannata tehdä pakkomiellettä tai pakkopullaa, on hyvä pitää touhu rentona ajanvietteenä ilman mitään stressiä mistään. Kuvataan jos jotain mielekästä kuvattavaa sattuu vastaan. :)

Mulla muuten hienojen luontokuvien katselu lisää hurjasti inspiraatiota lähteä kuvaamaan!

tonskulus kirjoitti:Saman aiheen parissa tullut pähkäiltyä joskus itsekin.

Motiivi... vaikea tuota on sanoa jotta mikä se oikeastaan on. Siihen on näet moniakin syitä ja yksi on se että saa olla rauhassa luonnon äärellä. Nauttia kaikesta siitä mitä luonto ympärille tarjoaa, etenkin kaikki eläväiset. Ai jumpe se on hieno fiilis kun istut metsänlaidalla ja hirvi, jänis, kettu tms. tepastelee jostain lähietäisyydelle!
Tai kun kävelet ikimetsässä ja yhtäkkiä huomaat tuijottavasi suurikokoista pöllöä silmiin!

Koen luonnon siis melko tärkeänä osana elämääni, terapeuttisesti ja kaikinpuolin muutenkin. Siksi tykkään taltioida luontoa kuvien muodossa, pyrin toki kuvistani saamaan sen näköisiä jotta ne kuvastaa sitä millaisena luonnon näen ja koen. Kuvaamisesta ei kannata tehdä pakkomiellettä tai pakkopullaa, on hyvä pitää touhu rentona ajanvietteenä ilman mitään stressiä mistään. Kuvataan jos jotain mielekästä kuvattavaa sattuu vastaan. :)

Mulla muuten hienojen luontokuvien katselu lisää hurjasti inspiraatiota lähteä kuvaamaan!

Vähän samanmoisia ajatuksia täälläkin. Itsekkin tykkään havainnoida luonnossa ja kuvata sitä. Väliin käy niinkin ,että on ollu hieno päivä luonnossa ja paljon kuvaustilanteita,mutta kuvat ei ole onnistunu. Siitä huolimatta on jääny hieno fiilis itse havainnosta ja kuvaustapahtumasta. Tällä tarkotan sitä,että pidän itse kuvaamista hienona ajanvietteenä ettei ole edes väliä onnistuuko kuvat lopulta :)

Tuokin on totta,että kun katsoo hienoja kuvia tai hyvin tehtyä luontodokkaria telkusta niin tulee polte lähteä ulos kuvaamaan.

Kuvaamisen motiivit vaihtelevat, mutta itsellä se lähtötilanne oli suunnilleen seuraavanlainen.
Näin paljon hienoja asioita luonnossa ja halusin sitten tallentaa niitä kuvia, jotta voisin sitten (kiikkustuolissa vanhainkodissa?) palata niihin tunnelmiin.
Ne tunnelmat, joita olen kokenut ja joita pyrin nyt tallentamaan, sisältävät usein jonkin muun, oudon, läsnäolon. Onko se sitten yksin olemisen aiheuttamaa vai jotain "luontoäidin" läsnäolon tuntemista tai jotain muuta mystistä... No, se fiilis, jonka saat kun katsot yksin viilenevässä syksyillassa laskevaa kuuta. Vaikea selittää.
Mutta joka tapauksessa, sitä fiilistä metsästän.

Jos taas lähtee siitä, että kuvaaminen turhauttaa, koska muut ottavat mielestäsi parempia kuvia, niin se avaa mielestäni risteyksen, josta molemmat polut ovat hyviä; Toinen on, Mitä sitten. Kuvaaminen on kivaa ja sillä hyvä, oli oma taso mikä on.
Toinen polku taasen sisältää ajatuksen, että kyllä minäkin pystyn tuohon ja vielä paremmin jonain päivänä.

Tällaista ajatuksen virtaa tänään..

Oma motiivi on kuvata jotain sen verran päräyttävää että se jää historiaan tyyliin "cannot be unseen". Sonyn pakkaamattoman rawin puhallus on jo yks onnistuminen.

Muulla ei oikein ole väliä tällä hetkellä. Jos luontohetkiä haluan niin olen nykyisin jättänyt romut himaan.

Kompataan. Itsellä motivaatio nousee, jos joku näyttää jotain päräyttävää tulkintaa luontokuvan puolella. Tulee fiilis, että vau.. tolleenkin voi asian tehdä :) Willamo hyvänä esimerkkinä ainakin itselle. Kuvaa samoissa eteläsuomen risukoissa, kuin moni muukin meistä, mutta saa kuvakerronnalla omaa näkemystä ja "taikaa" kuviin, koska osaa, näkee ja keksii. Jei.

No, se on mitä hakee. Jos haluaa ollaa huippu-urheilija ja kyvyt eivät vain riitä, niin vaihtoehtona on joko lopettaa kokonaan tai siirtyä kuntourheilijaksi. Tai sellaisiin luokkiin, jossa pärjää.

Mikähän mahtaa olla prosenttiluku jääkiekkoilijoiden, golffaajien tai tenniksenpelaajien joukossa? Siis kaikki harrastajat vs. ne jotka pelaa änärissä, Tourilla tai Wimbledonissa? Osa harrastajista ei koskaan haaveile pääsystä ylimpään luokkaan, vaan saavat nautintonsa itse harrastuksesta.

En näe mitään syytä miksei sama pätisi valokuvaukseenkin.

Meikkis aika paljon luonnossa kuvailee. Keikkoja silloin tällöin ja videoita duunailen toisinaan. Nää viimeset on meikäläiselle oikeastaan sellasta hauskanpitoa ja leikkimistä hyvin pitkälti. Se minkätakia rakastan valokuvaamista on tuo ensin mainittu luonnossa sompailu. Mulla vaan siinä se taipumus ettei mulla oikein kärsivällisyys riitä tsiigailemaan omituisia olioita tai ilmiöitä, enkä mä oikein niiden perässä skutsissa kuljekaan. Mulle se meininki on sitä että painelee kameran ja koiran kanssa tarpeeksi isoon metsään ja sitten vaan kääntää ajatukset off-tilaan. Pyörii vaan sinne sun tänne ja antaa ajatuksen tehdä samoin (toki myös koiran). Sitten kun lähtee jotain kuvaa ottamaan niin usein tietää jos se ei ole kohdallaan. Siinä sitten ährää sen kanssa niin kauan että saa siitä sellaisen kuin haluaa. Yleensä silloin sitä tulee hiffattua mitä sitä itse yrittää viestiä itselleen. Eli siis mulla valokuvaaminen on keskustelua itseni kanssa ja jonkinlaista terapiaa. Toki tuossa on tovinsa mennyt että on saanut ymmärtämään itsensä minkätakia tuota tekee.

Siitä sitten pääseekin siihen, että niitä kuvia mitä tuosta mun räiskimisestä syntyy, ei tuu oikein ite katottua. Ne kun on periaatteessa täyttänyt jo tehtävänsä. Niitä ei oikein halua kenellekään näyttää, koska ne on aika henkilökohtaisia. Siten ei taas tuu oikein niitä verrattua kenenkään muihin valokuviin, kun mulle ne ei oikein edes valokuvia oo. Keskustelun sanoja sitten kai. Eniveis, siitä sitten kai seuraa se, että sitä tulee nautittua kaikenmoisista kuvista ihan vaan kuvina. Enkä ainakaan ihan heti näe kovin mahdollisena sitä että jonkin toisen hieno kuva vaikuttaisi mun motivaatioihin oikein mitenkään. Kiva että jengi pitää hauskaa kuvatessa ja saa hienoja kuvia. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

mremonen kirjoitti:Osa harrastajista ei koskaan haaveile pääsystä ylimpään luokkaan, vaan saavat nautintonsa itse harrastuksesta.

Näin. En kuvaa luontoa, enkä kyllä muutenkaan ole nähnyt valokuvausharrastusta itselleni minkäänlaisena kilpailuna. Ne kuvat jotka on itselle merkityksellisimpiä ei välttämättä puhuttele suurinta osaa valokuvauksen harrastajista juuri mitenkään. Ja minusta tämä on ihan OK. Tietenkään tämä ei sulje pois sitä että aina olisi (/on) mukava saada muiltakin kehuja ja tunnustusta siitä mitä tekee, mutta tärkeintä on kuitenkin koenko itse saaneeni aikaan jotain mistä itse pidän.

Aivan varmasti saan toisten hienoista kuvista motivaatiota omaan kuvailuun, mutta päämotivaatio tulee kuitenkin jostain muualta.

Rockford kirjoitti:

mremonen kirjoitti:Osa harrastajista ei koskaan haaveile pääsystä ylimpään luokkaan, vaan saavat nautintonsa itse harrastuksesta.

En kuvaa luontoa, enkä kyllä muutenkaan ole nähnyt valokuvausharrastusta itselleni minkäänlaisena kilpailuna. Ne kuvat jotka on itselle merkityksellisimpiä ei välttämättä puhuttele suurinta osaa valokuvauksen harrastajista juuri mitenkään. Ja minusta tämä on ihan OK. Tietenkään tämä ei sulje pois sitä että aina olisi (/on) mukava saada muiltakin kehuja ja tunnustusta siitä mitä tekee, mutta tärkeintä on kuitenkin koenko itse saaneeni aikaan jotain mistä itse pidän.

Aivan varmasti saan toisten hienoista kuvista motivaatiota omaan kuvailuun, mutta päämotivaatio tulee kuitenkin jostain muualta.

Hyvin kirjoitettu.

Lienen valokuvauksen "bernsteinilainen", jolle matkalla olo on päämäärää tärkeämpi; nautin kuvaustapahtumasta sinänsä, ja jos sen lisäksi tulee jokunen hyvä kuva, se on ylimääräinen ilon aihe.

Olen huomannut usein, että jos lähden vartavasten kuvaamaan luontoa, siinä reissun varrella saatan sivutuotteena saada parhaat katukuvani ja päin vastoin.

Minua kyllä hieno valokuva nimenomaan innostaa kuvaamaan, hieno maalaus innostaa maalaamaan. Kuvaan yleensä kaikkea (luonnon eläinten kuvaamiseen ei kärsivällisyyteni riitä), mutta jos järjestäisin näyttelyn niistä kuvista, joista itse eniten pidän, katsojat kyllä puistelisivat päätään että "mitä ihmettä se tommosissakin näkee"..