Valokuvaamisen filosofinen ongelma

[digikuva81]

Otan kuvan revontulista

Älä ota.

Kuvaa ihmisiä. Ihmiset ovat mielenkiintoisia.

[timtuun]

Miten jälkikäsittelen kuvan niin että se vastaa todellisuutta mahdollisimman hyvin?

Kysymys on absurdi, sillä valokuva ei ole käyttökelpoinen todellisuuden tallentaja. Eipä tosin ole mikään muukaan tallenusmedia/maalaus/kirjallisuus. Sulla taitaa olla tässä taustalla joku arvo/arvostus/ihanne tms., jonka johdosta asetat valokuvalle vaatimuksia, joita se ei lähtökohtaisesti voi täyttää.

[zone6]

Valokuvahan ei koskaan ole luonnon peili. Ei ole sitä ollut ja tulleeko koskaan olemaan? Viimeistään esitysmedia kääntää värit erilaisiksi kuin miltä ne kuvaushetkellä näyttivät (toki on mahdotonta sanoa millaisilla laitteilla kuvia katsotaan 30 vuoden kuluttua).

Objektiivitkin usein rajoittavat tarkan dokumentaation mahdollisuutta. Terävyyden joutuu keskittämään vain yhteen kohteeseen (Lytron valokenttä-kamerat voivat olla askel uuteen suuntaan kun katselija saa tarkentaa mihin haluaa).

Toistaiseksi kuitenkin mennään näillä rajoituksilla. Kuvaan vaikuttaa monta tekijää joten se ei koskaan ole "aito".

Pedanttisia kuvaajia on toki aina ollut ja tulee olemaan. Nickini mukaisen filmiajan zone system -koulukuntaan on kuulunut kuvaajia, joiden mielestä negatiiville valoitettiin kerralla kaikki oikein ja samalla päätettiin kuinka kehitys toteutetaan. Itse vedostus oli aina nopeaa: Suurennuskoneessa oli aina vakio valotus, paperi aina samaa jyrkkyyttä jne.

Jos kuva ei toistunut paperille siten kun oli kuvatessa päättänyt, se oli virhe eikä aito kuva...

Toinen pää saman tekniikan käyttäjistä taas toimi liki päinvastoin. He pyrkivät saamaan negatiiville niin paljon informaatiota, että siitä saisi pimiössä varmasti väännettyä sellaisen kuvan joka lopulta miellyttää sävyiltä ja kontrastiltaan silmää.
Tämä osa vastasi ehkä nykyajan niitä valottajia, jotka kuvaavat siten, että RAW:iin saadaan maksimaallinen informaatio. Itse kuva näyttää suoraan kamerasta kamalalta ja samoilla arvoilla tuotettu jpg olisi käyttökelvoton. Mutta käsittelyvaiheessa kuva tehdään sellaiseksi kuin halutaan.

Voiko näistäkään toista sanoa aidommaksi kuvaksi?

Tiukat raamit ja niiden mukaan kuvaaminen vai löysät raamit ja lopullisen kuvan tekeminen sellaiseksi, että se omasta mielestä on hyvä.
Hyvä taas voi olla mitä vain subjektiivisesta luonnon kopiosta sävyiltään täysin surrealistiseen kuvaan.


Joku haikailee aikoja jolloin kuvattiin diafilmille. Silloin kuva oli valmis kamerassa. Ei feikattu.
Vai mitenkä se lopulta menikään? Erilaisia suotimia ensin kasa objektiivin nokalle, jotta värilämpötila ja taivaan liika vaaleus saadaan haluttuihin rajoihin (tai jopa korostetusti säädettyä). Sitten valotus, joka sekin tapahtui omien preferenssien mukaan. Yksi tykkäsi vähän alivalotetusta, jossa sopivalla projektorilla oli maailmoja syleilevät, syvät varjosävyt eikä mikään kohta puhki.
Toinen tykkäsi keveistä kuvista, joissa sai olla puhkipalaneitakin kohtia kunhan kaikki oli heleän vaaleata.

Ja tietysti kuvattiin sille suosikkifilmille. Vaikka se oli luomua. Mutta kuitenkin valittiin erilaisista värin- ja kontrastintoistoista mieleisin :)


Yksi koulukunta ovat olleet myös negatiivinpolttajat: Kuva on kunnon kuva vain jos se on uniikki. Jos kuvasta otetaan numeroidut 5 vedosta, niin se on siinä. Negat poltetaan sen jälkeen.
Kuvista tulee näin jotakin paljon hienompaa ja parempaa.


Minulle valokuva on tärkeä elämysten ja muistojen tallentamisessa ja niiden synnyttämien tunteiden läpikäynnissä. Kuvat voivat kokea raskastakin käsittelyä jos se auttaa tuloksen saavuttamisessa.

Hyvä kuva on sellainen, jota voi katsoa seinällä ja palata tilanteeseen jossa se sai alkunsa. Nimenomaan sai vasta alkunsa. Kuva ei synny nappia painamalla, vaan napin painallus on yksi osa matkalla kohti sitä hyvää kuvaa.

[Mielipuoli]

Miten jälkikäsittelen kuvan niin että se vastaa todellisuutta mahdollisimman hyvin?

Kysymys on absurdi, sillä valokuva ei ole käyttökelpoinen todellisuuden tallentaja. Eipä tosin ole mikään muukaan tallenusmedia/maalaus/kirjallisuus. Sulla taitaa olla tässä taustalla joku arvo/arvostus/ihanne tms., jonka johdosta asetat valokuvalle vaatimuksia, joita se ei lähtökohtaisesti voi täyttää.

Taitaa olla juurikin niin.

[OskuK]

Miksi todellisuutta pitäisi jotenkin kuvata? Ja toisaalta, todellisuutta kuvaa usein jopa paremmin runo, kuin passikuva. Passikuvasta ei ihmisestä juuri ilmene mitään, mutta runo hänestä voi muutamalla rivillä kertoa paljon.

[OskuK]

Miten jälkikäsittelen kuvan niin että se vastaa todellisuutta mahdollisimman hyvin?

Heh, näissä ympyröissä todellisuus on kirosana, jos lumi on keltaista, se väri poistetaan. Js lumi on sinistä, taas se väri poistetaan. Jos jääkaappi on oranssi, taas kuvasta "korjataan" todellisuus pois ;-)

[Mielipuoli]

Valokuvahan ei koskaan ole luonnon peili. Ei ole sitä ollut ja tulleeko koskaan olemaan? Viimeistään esitysmedia kääntää värit erilaisiksi kuin miltä ne kuvaushetkellä näyttivät (toki on mahdotonta sanoa millaisilla laitteilla kuvia katsotaan 30 vuoden kuluttua).

Objektiivitkin usein rajoittavat tarkan dokumentaation mahdollisuutta. Terävyyden joutuu keskittämään vain yhteen kohteeseen (Lytron valokenttä-kamerat voivat olla askel uuteen suuntaan kun katselija saa tarkentaa mihin haluaa).

Toistaiseksi kuitenkin mennään näillä rajoituksilla. Kuvaan vaikuttaa monta tekijää joten se ei koskaan ole "aito".

Pedanttisia kuvaajia on toki aina ollut ja tulee olemaan. Nickini mukaisen filmiajan zone system -koulukuntaan on kuulunut kuvaajia, joiden mielestä negatiiville valoitettiin kerralla kaikki oikein ja samalla päätettiin kuinka kehitys toteutetaan. Itse vedostus oli aina nopeaa: Suurennuskoneessa oli aina vakio valotus, paperi aina samaa jyrkkyyttä jne.

Jos kuva ei toistunut paperille siten kun oli kuvatessa päättänyt, se oli virhe eikä aito kuva...

Toinen pää saman tekniikan käyttäjistä taas toimi liki päinvastoin. He pyrkivät saamaan negatiiville niin paljon informaatiota, että siitä saisi pimiössä varmasti väännettyä sellaisen kuvan joka lopulta miellyttää sävyiltä ja kontrastiltaan silmää.
Tämä osa vastasi ehkä nykyajan niitä valottajia, jotka kuvaavat siten, että RAW:iin saadaan maksimaallinen informaatio. Itse kuva näyttää suoraan kamerasta kamalalta ja samoilla arvoilla tuotettu jpg olisi käyttökelvoton. Mutta käsittelyvaiheessa kuva tehdään sellaiseksi kuin halutaan.

Voiko näistäkään toista sanoa aidommaksi kuvaksi?

Tiukat raamit ja niiden mukaan kuvaaminen vai löysät raamit ja lopullisen kuvan tekeminen sellaiseksi, että se omasta mielestä on hyvä.
Hyvä taas voi olla mitä vain subjektiivisesta luonnon kopiosta sävyiltään täysin surrealistiseen kuvaan.


Joku haikailee aikoja jolloin kuvattiin diafilmille. Silloin kuva oli valmis kamerassa. Ei feikattu.
Vai mitenkä se lopulta menikään? Erilaisia suotimia ensin kasa objektiivin nokalle, jotta värilämpötila ja taivaan liika vaaleus saadaan haluttuihin rajoihin (tai jopa korostetusti säädettyä). Sitten valotus, joka sekin tapahtui omien preferenssien mukaan. Yksi tykkäsi vähän alivalotetusta, jossa sopivalla projektorilla oli maailmoja syleilevät, syvät varjosävyt eikä mikään kohta puhki.
Toinen tykkäsi keveistä kuvista, joissa sai olla puhkipalaneitakin kohtia kunhan kaikki oli heleän vaaleata.

Ja tietysti kuvattiin sille suosikkifilmille. Vaikka se oli luomua. Mutta kuitenkin valittiin erilaisista värin- ja kontrastintoistoista mieleisin :)


Yksi koulukunta ovat olleet myös negatiivinpolttajat: Kuva on kunnon kuva vain jos se on uniikki. Jos kuvasta otetaan numeroidut 5 vedosta, niin se on siinä. Negat poltetaan sen jälkeen.
Kuvista tulee näin jotakin paljon hienompaa ja parempaa.


Minulle valokuva on tärkeä elämysten ja muistojen tallentamisessa ja niiden synnyttämien tunteiden läpikäynnissä. Kuvat voivat kokea raskastakin käsittelyä jos se auttaa tuloksen saavuttamisessa.

Hyvä kuva on sellainen, jota voi katsoa seinällä ja palata tilanteeseen jossa se sai alkunsa. Nimenomaan sai vasta alkunsa. Kuva ei synny nappia painamalla, vaan napin painallus on yksi osa matkalla kohti sitä hyvää kuvaa.

Eeppinen vastaus, kiitos.

[chiefl]

Mielenkiintoinen filosofinen ongelma : ) Ihan virkistävää lukea, että joku jaksaa käyttää "kuvausaikaa" näin syvällisiin pohdintoihin ja ottaa harrastuksensa noin vakavasti.

Tässä lainaus Nikon Owner-lehdestä, jossa haastateltiin Amerikan Suurta Poikaa B Moose Petersonia. Hänellä on lievästi sanottuna kevyempi suhde ammattiinsa ; )

"If you look at all the lenses I have, they
all have a certain sex appeal about them
and that’s very important too. Ugly lenses
just don’t work for me, they don’t get me
excited about photography, that’s why I
always have lens shades, not because I
worry about them doing their job, it just
makes the lens look sexy!

There are two reasons why I’m
always shooting Continuous High no
matter what camera I’m using: the
D750, the Df, the V3, or the D4s (the D4s
being the king of the pile at 11fps). The
first reason is that in telling the story of
a moving subject, we are going to try
to communicate that motion in a still
photograph. So we want to say ‘this is
something moving’ and there are small
changes in gesture that by the time you
see it, push the button, the camera takes
it, that gesture is gone. I want to capture
that.

The second reason is because I
just love the sound of it! Hearing that
shutter and the mirror go up and down
at 11fps, nothing gets me want to go
out and shoot more than hearing that.
People often say ‘I’m having a hard time
getting motivated’, what I tell them is to
take the camera and point it at the sky
and let the shutter rip. They say, ‘What!
Just let the shutter rip?’ When you hear
the shutter your mind starts to think
photographically, so you could say it is
motivating you to shoot more."

Meitä on moneen junaan; kokeile vaikka tuota Moosen tapaa, jos se vaikka auttaisi ; )

[moonshine]

Pandora's box - todellakin. Aiheesta ois mielenkiintoista nähdä dokumenttisarja eri kuvaajien pohtimana.

Hyviä pointteja ylempänä, heitän vielä mukaan muutamia ajatuksia.

Todellisuuden tallentaminen on tosiaan jollain tapaa absurdi lähtökohta. Todellisuus on aina suhteessa itseen, ja jo se mitä silmä havaitsee on tavallaan menneisyyttä eikä todellisuutta.

Jos unohdetaan käsittely ja retusointi kokonaan, merkittävin valinta tapahtuu jo silloin, kun kuva rajataan. Samasta 'todellisuudesta' erilainen rajaus luo täysin erilaisia tulkintoja, jopa propagandaa.

Muutenkin näkisin, että insinöörimäinen lähestymistapa sopii hyvin huonosti suurimpaan osaan valokuvauksen genreistä. Kun kuvauksen perusasiat on sisäistänyt, uskoisin, että parhaat kuvat syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, hetkessä, ei analyysista.

On tarkoituksenmukaisempaa lähteä liikkeelle tunteesta, mitä haluaa ilmaista, ja antautua mukaan.

Motivaation kannalta varmaankin pahin tappaja aloittelijalle on huomata, että samat kliseet on kuvattu miljoonaan kertaan ja yleensä toteutettu paremmin. Helpoin tapa väistää tuo miina on mennä sinne, minne kukaan ei ole mennyt eikä nähnyt.

Kuvata läheisiä, streettiä, muita ihmisiä, yksityiskohtia... ilman analyysejä, hetkessä.

[tonskulus]

facebookin slv ryhmästä bongattua:
"minusta kuvien pitäisi olla käsittelemättömiä". -"ehdottomasti".

Nämä siis koskien tulevaa vuoden luontokuva 2016 kilpailua.

Se ois sitte sama lähettää kilpailuun kehittämätön filmirulla (tosin nykyään filmikuvat täytyy olla digimuodossa).

[moonshine]

^Eiks filmin valinta ole melkoista käsittelyä jo sinänsä?

Sanosin, että usein toi käsittelystä jupiseminen on sitä, ettei osaa, jaksa, viitsi tai kiinnosta. Että on tajunnut, että käsitelyllä on merkittävä vaikutus lopputulokseen ja se *sensuroitu*.

Muutenkin jos ajatellaan vaikka 'todellisuuden' tallentamista, silmähän mukautuu siihen jatkuvasti. Ois aika pöhköä jättää valotuksen korjailut tekemättä ja tyytyä globaalisti lukittuu aukkoon, joka ei osassa kuvaa toimi.

Loppujen lopuks katsojalle ainoa, mikä ratkaisee, on lopputulos - onko siinä laatua vai ei. Useimmiten laatu vaatii jonkin verran hinkkaamista, joskus enemmän, joskus vähemmän.

[mattimi]

Hei!

Ei ihminen havaitse todellisuutta. Fyysikot väittävät, että ihminen ei voi edes ymmärtää todellisuutta. Ihmisen aistit kattavat vain joitain kapeita ikkunoita erittäin karkeistettuun kuvaan maailmasta.

Ilmeisesti mielipuoli tarkoitat todellisuudella sitä, miten keskiverto ihminen käsittää maailman.

Digikuvaus on mullistanut valokuvauksen hukuttamalla meidät kuviin. Mikään kuva ei enää ole merkityksellinen. Sitä vilkaistaan ja se unohdetaan. Valokuvaus kannattaa ottaa huvina. Kuvaan, jos se on minusta hauskaa. Jos se ei ole, teen jotain muuta.

Mikko

[muikkunen]

Tässä ketjussa on esitetty ikuisuuskysymyksiä, joihin mullakaan ei mitään vastauksia ole. Mutta mitä omaan kuvaamiseeni tulee, kuvat voi kenties karkeasti jakaa ainakin kolmeen kategoriaan, joissa kuvan suhde todellisuuteen on erilainen. Tarkemmalla miettimisellä kategorioita voisi ehkä löytyä enemmänkin.

1) Dokumentaariset kuvat lähinnä omasta elämästä ja tutuista ihmisistä. Näitä kuvia ottaessani pyrin säilömään palan nykyhetkeä. Pyrkimys on tietysti lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu, ei elämää voi säilöä. Aina sitä silti yrittää. (Näitäkin kuvia käsittelen vähintäänkin sävyjä säätämällä. Raakakuvan konvertointiin liittyvien valintojen jättäminen kameran sisällä istuvan japanilaisen insinöörin päätettäviksi ei tekisi kuvasta yhtään autenttisempaa.)

2) Kuvat, jotka pyrkivät antamaan konkreettisen visuaalisen hahmon jollekin mielikuvalle. Näissä kuvissa yritän tavoittaa tunnetilaa tai näkemystäni jonkin paikan tai asian olemuksesta tms. Se mielikuva on ehkä paikkaan tai asiaan liittyvien muistojen kiteytymä, joskin saattaa olla että sen taustalla joskus ovat pikemminkin muut nähdyt kuvat (muiden ihmisten mielikuvat?) kuin oma kokemus todellisuudesta sellaisenaan. Niin tai näin, tällaisia kuvia voi tietysti käsitellä päästäkseen mahdollisimman lähelle sitä mielikuvaa, jota kuvan on tarkoitus ilmaista. Käytännössä en yleensä näissäkään tee sävyjen säätämistä kummempaa käsittelyä ja lopputulos näyttää aika luomulta, mutta ei sen välttämättä tarvitsisi sitä olla.

3) Kuvat, jotka ovat itsessään tapa tarkastella todellisuutta. Esimerkiksi makrokuvat ja muut lähikuvat tarjoavat näkymiä, joita en koskaan näkisi, ellen katsoisi todellisuutta makrolinssin läpi. En siis pyri kuvalla välittämään kokemustani maailmasta, vaan ainoastaan tutkiskelemaan, millaisia näkymiä siitä voi kameran avulla löytää. Kuvilla ei ole muuta tarkoitusta kuin löydettyjen näkymien tuottama esteettinen tyydytys.

Äkkiseltään siis tuntuisi siltä, että kuvani ja kuvaamiseni voisi karkeasti jakaa näihin kategorioihin. Käytännössä kategoriat tosin taitavat usein sekoittua toisiinsa.

[Kryptos]

Jokaisesta kuvasta voi olla lukuisia eri tulkintoja, mutta kuvaajan näkemys valokuvausfilosofiani mukaan ratkaisee aina. Lisäksi otettu kuva on partikulaarinen entiteetti eli yksilöolio valokuvan universaalista. Voidaan esittää perusteltu argumentti, että otettu valokuva on olemassa. Tulkinnat ovat taas kontrafaktuaaleja ja käsittelevät entiteettejä joita ei ole. Tulkinnat ovat toki erinomaisen hyödyllisiä.

Filosofiassa on mahdollisten maailmojen (possible worlds) käsite, joka liittyy modaalisuuteen. Olen pohtinut paljon valokuvan ontologista modaalisuutta, josta toivon saavani artikkelinkin valmiiksi blogiini jossakin vaiheessa, liittyen valokuvan kritiikkiin.

Valokuva ei ole koskaan todellisuuden autenttinen representaatio. Edes sama maisema kahden henkilön katsomana, samaan aikaan ja samassa paikassa ei ole sama näille henkilöille. Joudumme aina puhumaan abstraktioista ja episteemisistä entiteeteistä. Punavihervärisokea näkee maiseman eri tavalla, mutta yhtä todellisena kokemuksena. Kun puhutaan valokuvasta, ollaan hyvin kaukana ontologisesta realismista.

Yksilö, eli valokuvaaja itse määrittelee valokuvalleen asettamat rajat, jotka useimpien elämässämme olevien rajojen tapaan ovat mukautuvat. Ulkoisesti asetettuja rajoja hakeva valokuvaaja voi osallistua esimerkiksi valokuvauskilpailuun, joissa yleensä on mielivaltaisesti (so. vapaasti) määritellyt rajat. Sosiaaliset konstruktiot voivat myös asettaa rajoja, kuten etiikka ja moraalikäsitykset, taiteensuuntien vakiintuneet määritelmät ja niin edelleen.

Valokuvaaja voi vain pyrkiä ilmaisunsa autenttisuuteen. Määrittelin eräässä poleemisessa autenttisuutta käsittelevässä esseessäni autenttisuuden näin:

"Authentic agency is ontologically advised and epistemically validated motivation."

"When our actions are informed and autonomous, not compliant or conformist, when they are consistent, aware and situated, they’re authentic."

Ajatus on sovellettavissa myös valokuvaan.

[Maffer]

Lyhyesti toteaisin että jos pitää asettaa itselle rajoja ja hakea niille muiden hyväksyntää että välttyisi epäaidolta kuvaamiselta niin heitä se kamera jorpakkoon.

[Kryptos]

Tämä oikeastaan kiteyttää asian. :)

[hkoskenv]

Valokuva ei ikinä ole autenttinen, koska todellisuutta ei voi tallentaa sellaisenaan.

Todellisuutta ei voi mitata sellaisenaan, ainakaan meidän tuntemiemme luonnonlakien mukaan. Mittaaminen muuttaa aina ennakoimattomalla tavalla mitattavaa systeemiä. Täydellisyyden vaatiminen on loputon epäonnistumisten suo.

Minä näen kuvaamisen pikemminkin tapana saada ja/tai tallentaa jotain informaatiota ympäröivästä todellisuudesta. Kuvia voi käsitellä niin, että haluttu informaatio tallentuu ja näkyy paremmin. Jos on tarkoitus tallentaa muisto vaikka jostain maisemasta, käsittely tähtää siihen, että kuva tuo mieleen muiston mahdollisimman alkuperäisenä. Sen ei välttämättä tarvitse vaatia sitä, että kuva on täydelinen rekonstruktio paikalla olleesta fotonikentästä. Se ei välttämättä toimisikaan ei paikassa näköfysiologian erikoisuuksien takia. Joskus tallennettavan asian esiin saaminen vaatii järeämpää muokkaamista. Se voi olla vaikka väärävärikuva, joka on koostetu kokonaan aallonpituuksista, jota silmä ei näe, mutta kertoo jotain kiinnostavaa kohteesta.

Mutta mikä rooli sitten jää valokuville, jotka yrittävät esittää jotakin todellista näkymää?

Paljon rooleja. Valokuva voi palauttaa paikalla olleen mieleen muistoja. Valokuva voi tuottaa jollekin, joka ei ole paikalla, jotain tietoa siitä miltä siellä näyttää. Valokuva voi olla kaunis tai kiinnostava sellaisenaan. Valokuva voi tuottaa tietoa siinä näkyvistä kohteista (vaikka geologi voi nähdä vuoren kuvasta omaan tieteenalaansa liittyviä asioita). Sinä tunnut tarttuvan vahvimmin jonkinlaiseen juridistyyppiseen todistamiseen, jossa muut epäilevät sinun valehtelevan ja kuvan pitää osoittaa epäilyt vääriksi. Mutta juuri siinä roolissa valokuva on ollut vasin hutera heti keksimisestään asti. Melkein heti keksittiin myös perustekniikat kuvien manipulointiin. Minusta kuva on paljon toimivampi noissa muissa tarkoituksissa ja niissä ei lopultakaan ole niin hirveästi väliä paljonko kuvaa on käsitelty. Joskus noita asioita dokumentoidaan vaikkapa piirtämällä, joskus jopa muistinvaraisesti.

[nomad]

Jos valokuvaus olisi todellisuuden jäljentämistä, niin sitä tuskin pidettäisiin taidemuotona.

[nsamppa]

Tekis mieli kommentoida tähän, mutten jaksa ny keskittyy. Ilmeisesti kuitenkin kommentoin. Ja kommentoinpa ny niin että onpa harvinaisen hyvä ketju täällä. Pidetään tää hyvänä, meinaan tuntuu että tämmöstä keskustelua täällä on hyvä olla.

Niin ja sen verta on pakko sanoa että ajatus valokuva todellisuuden kaapparina on aika pahasti poskellaan jo lähtökohtaisesti.

Ja ilmeisesti sitten jaksaa lisää. Sitä kun ollaan pohdittu minkä takia kuvataan ja mihin siinä pyritään niin mulla se on ilmeisesti skidisti poikkeava. Mä vaan diggaan kuvata. Se on vaan niin *sensuroitu* kivaa. Sen kuvaamisen jälkeen mua ei oikeastaan kiinnosta ne kuvat paskaakaan. Ja siltikin aina sitä yrittää ottaa mahdollisimman hyviä kuvia. Vaikkei niillä juuri koskaan mitään tee. Eikä edes tsiigaile. Ota siitä nyt selvää. Jokainen tavallaan ja tyylillään. Eikös se oo vaan tärkeetä et tekee ja touhuu?

Eniveis, jatketaan ystävät hyvää keskustelua.

[mjuhani]

Rakentaja rakentaa vaan. Kuvaaja kuvaa vaan. Jos miettii liikaa, ei rakenna, eikä kuvaa. Sekin voi olla ihan hyvä juttu, miettiä vaan.
Elämä on täynä valintoja, jotka vaan pitää ratkaista. Tai sitten ne voi jättää lilluun.