Digicamera.net - Valokuvausfoorumi

Digikamera alentaa huomattavasti kynnystä aloittaa kuvausharrastus. Sellaisetkin, jotka eivät koskaan olisi koskeneet filmikameraan, pääsevät nyt kuvauksen makuun.

Mutta koska karsintaraja on ratkaisevasti alentunut, niin onko kuvaajien taidoille käynyt samoin?

Digillä kuvatessa voi tulla mieleen, että mitäs välii sillä on esim. valotuksen, WB:n, horisontin suoruuden kanssa, kun editissä ne kuitenkin saa helposti kohdalleen.

Kun ennen filmikameran kanssa pelattiin laadulla, niin tehdäänkö digillä laatua määrällä?
Onko edes väliä, millä konstilla laadukkaita kuvia saadaan, päämäärähän on tärkein, ei matka.

Seppo K kirjoitti:Digikamera alentaa huomattavasti kynnystä aloittaa kuvausharrastus. Sellaisetkin, jotka eivät koskaan olisi koskeneet filmikameraan, pääsevät nyt kuvauksen makuun.

Ehkä, vai tarkoitatko filmikameralla nimenomaan filmijärkkäriä? Käsittääkseni noita filmipokkariräpsyttimiä löytyy lähes joka taloudesta.

Seppo K kirjoitti:Mutta koska karsintaraja on ratkaisevasti alentunut, niin onko kuvaajien taidoille käynyt samoin?

Tuskin, samanlaista se on ollut ennenkin, huonoja kuvia ei vain paljoa näkynyt medioissa vaan ne pysyivät hyvässä tallessa siellä kotialbumissa. Nykyään mm. internet on mahdollistanut sen, että surkeimmatkin kuvat saadaan miljoonien ihmisten ihmeteltäväksi ja "ihailtavaksi". Pahimmillaan tämä on sitä, että tullaan iltalenkiltä ja uploadataan kuvat suoraan muistikortilta nettiin (mielellään vähintään 100kpl kuvia) ja annetaan ihmisten ihastella.

Seppo K kirjoitti:Digillä kuvatessa voi tulla mieleen, että mitäs välii sillä on esim. valotuksen, WB:n, horisontin suoruuden kanssa, kun editissä ne kuitenkin saa helposti kohdalleen.

Eikös negafilmin kanssa tehdä ihan samaa? (nojoo, horisontin suoristaminen nyt ei ihan suoraan onnistu, mutta valotuksen voi arpoa melko hyvin päin v*ttua ja wb:stä ei tarvitse paljoa peruskuvaajan välittää kun labrojen koneet hoitavat kuvat jotenkin kohdalleen). Diafilmin kanssa nuo muokkausvaihtoehdot ovatkin vähän vähemmässä. Pimiötyöskentely onkin sitten asia erikseen, siellähän noita samoja juttuja päästään säätämään.

Itse pyrin kyllä valottamaan "oikein" niin digillä, kuin filmille kuvatessa. Digi käyttäytyy kuitenkin loppujen lopuksi melko samalla tavalla kuin negafilmi, alivalottuneesta kuvasta saa detailia talteen jos tasoja nostaa, mutta samalla nousee myös kohinan / rakeen näkyvyys.

Seppo K kirjoitti:Kun ennen filmikameran kanssa pelattiin laadulla, niin tehdäänkö digillä laatua määrällä?
Onko edes väliä, millä konstilla laadukkaita kuvia saadaan, päämäärähän on tärkein, ei matka.

Eipä sillä välineellä väliä ole vaan lopputuloksella (tästäkin löytyy tietysti vähän eri mielipiteitä, käypä kurkkaamassa valokuva.net:n katkeroituneet vanhaparrat ja antidigikommentit) ;D

Kohtuullisen tuoreena digitaalikameran omistajana olen monessa mielessä vallan ihastunut joihinkin digin tuomiin mahdollisuuksiin. Kamera houkuttelee kokeilemaan, koska siinä ei pala rahaa sinänsä. Ihmisten asennot ja ilmeet on helppo tarkistaa heti eikä vasta kehityksen ja skannauksen jälkeen. Kuvaamisen suunnittelua tämä tosin saattaa laiskistaa aika paljonkin. Vertailin joskus omia kuvaus tekosiani itsekseni ja huomasin, että filmi EOS:lla kuvatulla rullalla on n. 1-3 sellaista ruutua, jotka kelpuutin eteenpäin työstettäväksi. 6x7 Mamiyalla kuvatessa tuli rullalle myös sama määrä itselle kelpaavaa tavaraa. Viimeisen 4 kuukauden aikana olen kuvannut digillä enemmän ruutuja kuin 4 edellisenä vuotena filmiä. Mitä opin? Kameran paino ja hidas käsiteltävyys ovat toisaalta valokuvan tuottamisprosessin kannalta hyviä ominaisuuksia. Se kun alkaa siitä ajatuksesta jota sitten kehitellään ja ohjataan esimerkiksi ihmistä tekemään jotain asioita, tai suunnitellaan ensin kuvausolosuhteet. Pitäisi siis ilmeisesti ostaa palkkikamera. Toisaalta olen huomannut, että silmä kuvaukselle pysyy paremmassa terässä kun tulee kuvattua enemmän ja lisäksi samalla kehittyy kuvaajana enemmän. Tämän takia minä ehdottomasti "Diggailen tätä Digihommaa". Toisaalta digillä on luvattoman helppo tehdä sutta ja kiduttaa sitten muita niillä tuotoksilla. Eräs ammattikuvaaja totesi kerran, että keskinkertaisuutta ei ole, jos sitä ei näytetä.

JuhaHoo kirjoitti:Ihmisten asennot ja ilmeet on helppo tarkistaa heti eikä vasta kehityksen ja skannauksen jälkeen.

Jos nauttii tällaisista elämän pienistä iloista, kuten siitä jännityksestä ja odotuksesta, joka aiheutuu kuvien kehittymistä odotellessa, niin tuo on huono asia. Sehän on ihan mahtava elämys joka kerta, kun huomaa koko filmin kehitettyään, että ei ole saanut aikaiseksi ainuttakaan onnistunutta kuvaa. :)

laite kirjoitti:Nykyään mm. internet on mahdollistanut sen, että surkeimmatkin kuvat saadaan miljoonien ihmisten ihmeteltäväksi ja "ihailtavaksi". Pahimmillaan tämä on sitä, että tullaan iltalenkiltä ja uploadataan kuvat suoraan muistikortilta nettiin (mielellään vähintään 100kpl kuvia) ja annetaan ihmisten ihastella.

tämä on NIIN totta.. itse pyörin jonkun verran eläinaiheisilla palstoilla, ja näitä "meidän muffe"-sarjoja ilmaantuu niille päivittäin, ja kuvanlaatu on pyllystä.. ja silti on näitä jotka kehuvat "ompa hyviä kuvia ja ihana koira/kissa/marsu/kani/whatever"..

digikamerat ovat edistäneet kuvien julkituontia. enää ei tarvitse edes sitä skanneria, joita on varmasti harvemmassa taloudessa kuin digikameroita. ja kun itsekritiikin rima on todella matalalla ja kuvankäsittely mielestään tarkoittaa kuvan muokkaamista luonnottomaksi, niin tuloksen voi arvata..

mutta eiköhän ne jyvät erotu silti akanoista. ja ne pyllystä olevat kuvat kelpaavat kyllä opetusmateriaaliksi, ainakin aloittelijoille: "ei näin".

Ei ne valokuvauksen perusasiat ole digin mukana miksikään muuttuneet, itsekritiikin puute vain on lisääntynyt, kun ei tarvitse laskeskella filmi- eikä kehityskuluja.

Kuvan katsomista ei peruskoulussa valitettavasti opeteta, vaikka kuva työntyy kaikkialta tajuntaamme. Kuvan lukutaito on yhtä tärkeää nykypäivänä kuin tekstin lukeminen. Ja kriittisyys.

Tottakai sattumia kuvamäärän lisääntyessä saadaan enemmän kuin ennen, mutta täytyy muistaa myös, että toisille niitä sattumia kertyy aina huomattavasti enemmän kuin niille toisille. Sitten voi pysähtyä miettimään, että miksi.

Kapa
http://kapasia.blogspot.com/

No pistetääs 'paatosta':

Digikamera oppimisvälineenä:

On oikeastaan 2:n laisia ihmisiä, sellaisia joille digikameran suoma opettelumahdollisuus on hyvä ja toiset, joillekin se on huono.

Riittämätön itskritiikki lienee eräs syy tähän 'lajitteluun' ja kuvia ei todellakaan edes mietitä, kuvataan vaan.
Tietenkin kaikenlaisen nopean palautten antamiseen digi on hyvä, mutta se ei pysäytä ajattelemaan jokaisen kuvan ottamisen tärkeyttä. Rahaa kun ei pala centtiäkään ruudun valotuksesta. Moni filmikuvaaja ei tuhlaa filmiä, vaan asiat mietitään jo etukäteen, miten toimitaan sitten siinä oikeassa tilanteessa. Määrä ei korvaa laatua, vaikka sieltä niitä yksittäisiä kuvia esiin silloin tällöin sattuisikin.

Itselläni huomasin ko. toiminnassa ns. notkahduksen digiin siirryttäessä, sillä ajattelin että roiskitaan vaan kun ei maksa mitään. Paha, todella paha virhe ja toivottavasti se nyt on ajan myötä korjaantunut. Onneksi olen kuitenkin 'jonkintasoiset oppirahat' maksanut jo filmille kuvatessani.
Täst edes on pyrkimys vähintään samaan kuva/julkaisukelpoisuus suhteeseen, kuin filmiaikoina. Eli jokaisessa 'rullallisessa' tulisi olla myös niitä esille laitettavia.

- Kuvia saa myös hieman miettiä, vaikkei se sulkimen laukaisu mitään maksaisikaan -

Valotuserot:

Digin oikea valotus on erittäin hankala, verrattuna esim. negaan, joka antaa huomattavasti enemmän 'anteeksi'. Itse olen oikeastaan viime aikoina oppinut eri tilanteiden valotuksen digillä ja nyt voinkin suunnilleen jo etukäteen tietää mitä teen ennen sen kuvan ottamista.

Negatiiviaikoina tuo ei ollut sitten minkäänlainen ongelma ja paljon käytin pistemittausta. Nykyisessä kamerassani luotan aika paljolti kameran valotusautomatiikkaan, joka kyllä toimiikin melko oikein tilanteessa kuin tilanteessa, pienellä yli-alivalotuskompensoinnilla tosin. Pistemittauksen 'puute' on siirtänyt minut käyttämään keskustapainotteista keskiarvomittausta. Onko tuo sitten todellinen puute vai ei, sen saa jokainen itse päättää kuviani katsellessa.

Kuvankäsittelyn pakko-oppi:

Suurin miinus, mitä digistä tällä hetkellä löydän, on se kuinka paljon tässä monitorin ääressä on pakko istua. Kaikki julkaisuun/paperille menevät kuvat on pakko käsitellä ja mielestäni filmin helppous oli viedä negat 2:lle osapuolelle ja ostaa vain kuvat. Tosin paljon käytin itse sitä tyyliä, että otin vain negat, skannasin ja tulostin tai teetin IFI:llä. Tämä siis puolsi valmiiksi digitaaliseen kuvamuotoon siirtymistä.

Tekninen puoli, eli webbijulkaisu ja kuvankäsittelytaidot ovat kohonneet ajan myötä ja yo. linkin kuvista ne vanhimmat on otettu EOS-5:lla ja skannailtu melkoisella rupuvehkeellä, joten kuvalaatu ei ole sitä, mitä nykyisellä kalustolla kuvattaessa. Tuon rajan varmaan kriittinen katselija kyllä huomaa noista kuvista.

Pikainen yhteenveto, ennen lisäpaatosta, joka tulee sitten illan pimeinä hetkinä, mm. kehityksestä jne. jos lukijat haluavat mietteitäni kuulla :

+:at

Helppo webbijulkaisu ja kuvanteettäminen
Opettelussa palautteen nopeus
Hinta ammatikseen ja paljon kuvaavalle.


-:et

Kuvateetossa standardien puute = profiiliongelmat, sävyt värit jne.
Valotuksen tarkkuus
Kuvasokeuden syntyminen paljosta kuvaamisesta
Hinta vähän kuvaavalle
Otettu kuva / hyvän kuvan suhde.
Ei sovi kaikille yo. paatoksessa ilmenevien seikkojen takia.
Tekniikan kehittymättömyys, eli laitteiston stabiilius.
Pakko olla tietokone.

Neutraalit:

Kuvankäsittelyn pakko-oppi.

Minusta yksi asia on muuttumaton: valokuvaaminen edellyttää vaivannäköä. Vaivatonta kuvaamista ei ole. (kuvaamiseksi en laske kännykkäkuvia ja pokkarin käyttöä ilman harkintaa)

Kunnon kuvaa varten pitää nähdä vaivaa. Aina se ei ole fyysistä vaivalloisuutta, useimmiten se on henkistä. Kuva edellyttää miettimistä. Kuvaamista helpottaa, jos on aikaisemmin kokeillut ja miettinyt kunnolla aukot, ajat, syväterävyydet jne. Ajan mittaan niistä tulee rutiinia (kunhan niitä joskus miettii tarpeeksi). Seuraava vaivannäköä vaativa asia on sommittelu. Kolmas on tietysti se varsinainen fyysinen vaivannäkö. Joskus joutuu kantamaan paljon romua suolle tai lumikinoksessa, jos haluaa sellaisen kuvan, mitä ensin on suunnitellut.

On tietysti olemassa "lottovoittokuvia". Ojennetaan kädet suoraksi ja räpsäistään pokkarilla kuva. Joskus sellainen vaan on jonkun mielestä riittävä voittamaan vaikka kilpailu. Joku arvostaa sellaista kuvaa vähän siksi, ettei ole nähty tarpeeksi vaivaa. Minusta se tärkein vaivannäkö ei ole se, että kykitään viikko piilokojussa tai rämmitään tunteja lumessa. Minusta tärkein vaivannäkö on se näkeminen, sommittelu ja sisällön miettiminen. Vain yksi kuva 345miljoonasta voi olla HYVÄ kuva ilman miettimistä.

Digikamerat todellakin voivat jakaa ihmiset kahteen ryhmään: niihin, jotka miettivät tekemisiään ja niihin, jotka vain räpsivät. Ne, jotka miettivät, niille digikamera tuo etua. Silloin voi kokeilla ja oppia. Ne, jotka eivät mieti, ne tuottavat vain määrää ja odottavat lottovoittoa. Valitettavasti useimmilla on vain 2 ja lisänumero oikein, mikä ei sitten ihan riitä edes nettialbumiin. Valokuvauksen ja loton ero on siinä, että lotossa ei voi taidolla vaikuttaa. Valokuvauksessa viitseliäisyys, vaivannäkö ja opettelu tuo etua puhtaasti onnella lottoajiin nähden.

Seppo K kirjoitti:Digikamera alentaa huomattavasti kynnystä aloittaa kuvausharrastus.

????

Seppo K kirjoitti: Sellaisetkin, jotka eivät koskaan olisi koskeneet filmikameraan, pääsevät nyt kuvauksen makuun.

Aivan ja yhtä hyvin myös päinvastoin.

Kyllähän digin paras puoli on nimenomaan, että se antaa mahdollisuuden oppia paljon nopeammin ja enemmän kokeilemalla. Toisaalta, jos tälle mahdollisuudelle viittaa kintaalla ja räpsii vaan samasta kohteesta sata kuvaa toivoen jonkin niistä olevan hyvä, niin sitten ei kyllä edes tiedä, miksi siitä mahdollisesta onnistuneesta tuli hyvä. Dialle kuvatessa kuvia on pakko miettiä etukäteen, mutta kestää turkasen kauan, ennen kuin näkee lopputuloksen.

Yksi osa-alue on ikävä kyllä kärsinyt pahan inflaation digin myötä. Aiemmin sitä kyttäsi aina valon väriä, ja niillä erikoisen värisillä hetkillä sai jotain aivan erityistä esiin tavallisista kohteista. Nyt se valon väri ei enää paljon vaikuta, kun sen saa jälkikäteen säätää mieleisekseen. Vain valon värin vaihtelulla kuvan eri osissa on isommin merkitystä.

Loitto kirjoitti:Yksi osa-alue on ikävä kyllä kärsinyt pahan inflaation digin myötä. Aiemmin sitä kyttäsi aina valon väriä, ja niillä erikoisen värisillä hetkillä sai jotain aivan erityistä esiin tavallisista kohteista. Nyt se valon väri ei enää paljon vaikuta, kun sen saa jälkikäteen säätää mieleisekseen. Vain valon värin vaihtelulla kuvan eri osissa on isommin merkitystä.

Aivan, valon väri on lähes merkityksetön, muttei sen kovuus, jota ei digitaalisesti edellenkään pysty hankkimaan kuin ajoittamalla kuvausaikansa oikein.

Täten olen hieman eri mieltä yo. lainauksen asiasta.

Ps. millonhan joku munaa tämänkin keskustelun jollain hyvin epäolennaisella aiheella, sillä kerrankin tälläkin palstalla puhutaan asiaa valokuvauksesta.

Totta kai kovuus edelleen on tallella, ja vaikkapa aamun ja illan samanaikaiset punertavat ja sinertävät sävyt. Mutta välillä sitä vaikkapa huomaa innoissaan että onpa erikoisen sininen valo, ja sitten muistaa että jaa juu, eihän sillä ole mitään väliä nykyään.

Seppo K kirjoitti:...päämäärähän on tärkein, ei matka.

Haluaisin kuulla mihin filosofiaan tai ajattelijaan tämä ajatus nojaa. Sekä perustelut em lauseelle.

Valokuvauksessa se, mikä toisille on matka, on toiselle päämäärä.

Toisille lopputulos, se kuva, on tärkeä. Minulle ja ehkä joillekin muillekin, valokuvaus on tärkeää ja kuvat ovat vähemmän tärkeitä. Minä harrastan valokuvausta, en valokuvia. Sitten on tietysti erikseen laiteharrastajat, joille nuo kumpikaan ehkä ei ole tärkeää.

Viime perjantaina tulin autolla kotiin päivän matkalta. Pysähdyin puolivälin paikkeilla eräälle koskelle. Aurinko oli laskenut noin tuntia aikaisemmin ja kuu jo noussut. Pimeän kosken rannalla oli jännä kävellä, kierrellä. Siellä kuvasin joitakin kohtia. Mukana ei ollut kovin pitkiä putkia, joten kuuta ei saanut isoksi. Jalustakin oli kotona. Piti improvisoida. Siellä tähtikirkkaassa yössä kuvakulmien miettiminen, hangessa kahlaaminen, tilapäisjalustojen rakentelu jne, se oli minulle rentouttavaa. Kuvaamisessa sai käyttää luovuutta jopa enemmän kuin kuvissa. Se kosken tunnelma pimeässä, kohina ja silti se hiljaisuus....

Hyvien kuvien saaminen siellä taisi olla vaikea tavoite. Digikamera on antanut minulle mahdollisuuden yrittää vaikkei paljoa mahdollisuuksia onnistumiseen ole. Filmillä en olisi edes yrittänyt. Minä opin taas jotakin siellä kokeillessani.

Tulokset eivät nyt ole kovin laadukkaita, mutta ne on nähtävissä:
http://www.dinikon.net/koski/
Minulle nuo kuvat muistuttavat lyhyestä hetkestä, jolloin ehdin nauttimaan luonnosta "erilaisena" hetkenä. Valokuvaus on minulle jonkinlainen tekosyy poiketa matkan varrella kauniille paikoille. Minulle tuo valokuvaaminen oli tärkeää, ei lopputulos. Minä olen iloinen, että joku on keksinyt digikameran.

Päämäärästä ja matkasta. Niin mielenkiintoinen keskustelunaihe kuin se onkin, eri ihmisten suhde valokuvaukseen ja kuviin on jo lähtökohtaisesti niin erilainen ettei tuohon ole mitään yleispätevää vastausta. Useimmille valokuvauksen harrastajille lienee tuo matka ainakin iso osa iloa. Toisaalta aivan muiden asioiden, kuten vaikka niiden turremurrelemmikkien, harrastajilla on ajatukset pääsääntöisesti ihan muualla kuin kuvien sommittelussa, valotuksessa, sävyissä jne. Valokuva voi sellaisille ihmisille olla ihan muuta kuin harrastus sinänsä. Jopa "hyvän" kuvan määritelmä voi olla ihan eri kuin kuvausharrastajan. Ehkä "hyvä" kuva on sellainen joka riittävällä tarkkuudella antaa käsityksen tuohon harrastukseen liittyvästä asiasta tai tapahtumasta, vaikka se teknisestä jättäisi hyvinkin paljon toivomisen varaa. Sen syntyminenkin voi olla yhtä hyvin sattuman kauppaa kuin kovan yrittämisen tulos.

Eri tavoista kokeilla ja oppia. Onko tärkeää käyttää runsaasti aikaa per kuva, miettiä kaikki etukäteen ja saada hyvä onnistumisprosentti? Eikö yritys ja erehdys ole yhtä arvokas menetelmä kunhan siitä oppii eikä yritäkään tarjota niitä epäonnistumisia katsojien kiusaksi? Minun mielestäni oppimismenetelmällä ei ole sinänsä "arvoa", kyse on harrastuksesta josta harrastajan tulisi nauttia. Nautintohan riippuu kuvauksessa niinkuin muissakin puuhasteluissa siitä mikä on puuhastelijan oma suuntautuneisuus. Muiden ihmisten kiusa tai nautinto on mahdollisesti julkituodun kuvan laatu. Minusta meidän on jokseenkin turha edes mietiskellä sitä mitkä mahdollisesti ovat ko. kuvan syntymiseen johtaneet oppimisen polut tai sitä edeltävien epäonnistuneiden laukausten määrä. Toki ko. yksittäisen kuvan tekninen toteutus on mielenkiintoinen oman oppimisprosessin kannalta.

Minulle digin tärkeä etu filmiin verrattuna on nimenomaan kokeilun helppous, nopeus ja halpuus. Voin joko suunnitella viimeisen päälle tai sitten olla suunnittelematta ja räiskäistä kohti jotain mielenkiintoista tapahtumaa ja tsekata lottorivin kameran näytöltä tai myöhemmin tietokoneelta. Hyvällä tuurilla ehdin räpsiä lisää jos on tarvetta. Digi antaa molemmat mahdollisuudet, filmi sopii jälkimmäiseen huomattavasti huonommin. Lisämahdollisuudet ovat vain plussaa. Olen huomannut että sellaisessa kuvauksessa (alkeellista harrastajatasoa) jota minä harrastan, ei ole oikeastaan mitään mitä voisin tehdä filmillä mutta en digillä mutta päinvastoin on paljonkin. Kuten sanotaan, kilometrimääräsi voi vaihdella.

Ai niin. Kyllä nuo nykykamerat näyttävät olevan sen verran kyvykkäitä mittaamaan ja säätämään että se "ammuskele kohti ja kehitä kymppikuvat, katsotaan mitä tulee" hoituu suht yhtä hyvin suoraan jpeginä kortille ja kuvakauppaan kuin filmillekin. Jos joku yksityiskohta kärähtää tai sävyt jäävät vääriksi niin sitten jäävät, ei tuossa tainnut olla suuren taiteen makua filmikuvauksenakaan ja digillä kuvattua voi itse vähän vielä säätää jälkikäteen huomattavasti filmiä helpommin. Vaikka sitten alunperin olisikin kymppikuviin tähdännyt.

Mitähän tästä jäi käteen? Aika vähän kai. Lähinnä kai näkemykseni että otetaan rennosti, pyritään hyviin kuviin kukin tavallamme. Mulle sopii digi, jollekulle toiselle filmi. Ai niin, ja yritetään formaatista riippumatta olla kiduttamatta katsojia, mutta toisaalta tuskallisimpia hetkiä on koettu megalomaanisten paperialbumien ja tunteja kestävien diasessioiden kanssa, verkkoon tuupatut digikuvat voi aina jättää katsomatta tai selata fast forwardina yli.

Masa

Minusta hyvään laatuun pääsee digillä helposti jos käy tuuri, samoin on (oli) filmillä. Tasaisemmin hyvä laatu vaatii osaamista ja työtä, kuten olette aikaisemmin todenneetkin.
Olen kuvannut digillä vajaan vuoden ja filmirungot seisovat yhä vähemmällä käytöllä. Vaikuttaa siltä, että kaikki kuvaavat digillä enemmän ruutuja kuin filmillä. Minulla tästä on seurannut hieman harmittava "muistin heikkeneminen". Filmillä kuvatessa useimpien ruutujen kohdalla dioja katsellessa tai negoja käsitellessä palautui mieleen miltä laukaisun "klik"-hetkellä tuntui ja mitä ajattelin.
Digiruutujen määrä on häivyttänyt tätä muisti-ilmiötä (vai lieneekö kyse dementian etenemisestä).
Jotenkin tämä vähän harmittaa. Esim negoja pimiössä ja nyt myöhemmin skannerilla ja tietokoneella käsitellessä saattoi tulla mieleen kuvaushetken tunnelmia joita kuvitteli yrittävänsä saada mukaan kuvaan.
Digillä vain osa, usein kylläkin onnistuneimmat kuvat, saavat aikaan voimakkaammin näitä muistumia. Olisiko niin, että ne muut kuvat ovat räpsimistä, joka filmillä olisi jäänyt tekemättä? Aika usein tulee valitettavasti räpsäistyä kamera niin, että tuntuu jo siltä ettei tule kunnon kuvaa, mutta vain "varmuuden vuoksi". Kameran "delete"-nappi vaan pitäisi ottaa heti käyttöön..
Jotta tämä ei tuntuisi filmin ylistykseltä niin totean vielä, että kuvaan digillä ylivoimaisesti enemmän, se on hauskaa ja käyttökelpoisia kuvia tulee vähintään yhtä hyvällä suhteella kuin filmistä. Hyviä kuvia tulee vain tuurilla, mutta se on minun vikani. Olen valokuvauksen harrastaja, en oikein tiedä, mikä on minun päämääräni: valokuvaus vai valokuvat. Iloa hyvistä kuvista toki tunnen.
Olen muuten aika paljon yrittänyt kuvata "turrelemmikkejä" kun meillä on kaksi pienikokoista vilkasta mustaa koiraa. Niiden kanssa oppii tilannekuvauksesta, liikkeestä, tarkennuksesta, valotuksesta ja kohteen ohjaamisesta ainakin sen, ettei mikään ole helppoa. Talvikuvat lumella ovat todella haastavia vielä kuvankäsittelyssäkin, jos valo on heikko.
t. Esa

Loitto kirjoitti: Dialle kuvatessa kuvia on pakko miettiä etukäteen, mutta kestää turkasen kauan, ennen kuin näkee lopputuloksen.

Ehkä Raisiossa, mutta Helsingissä ja ehkä Turuussaki näkee tuloksen tunnissa.

OskuK kirjoitti:Ehkä Raisiossa, mutta Helsingissä ja ehkä Turuussaki näkee tuloksen tunnissa.

On meilläkin Tunnin kuva täällä kyllä. Niin saapuu sivistys periferiaan :-) Käytännössä kuitenkaan ei tule ammuttua filmiä täyteen, vietyä sitä kehitykseen, haettua sieltä tunnin päästä, katsottua kuvia ja sitten palattua kuvauspaikalle kokeilemaan toisella tapaa. Se laiskuus, se laiskuus.

Loitto kirjoitti:

OskuK kirjoitti:Ehkä Raisiossa, mutta Helsingissä ja ehkä Turuussaki näkee tuloksen tunnissa.

On meilläkin Tunnin kuva täällä kyllä. Niin saapuu sivistys periferiaan :-) Käytännössä kuitenkaan ei tule ammuttua filmiä täyteen, vietyä sitä kehitykseen, haettua sieltä tunnin päästä, katsottua kuvia ja sitten palattua kuvauspaikalle kokeilemaan toisella tapaa. Se laiskuus, se laiskuus.

Mutta digikuvat tulee kotona komneelta katsottua, tulostettua ja lähdettyä taas kuvaamaan? ;-)

OskuK kirjoitti:Mutta digikuvat tulee kotona komneelta katsottua, tulostettua ja lähdettyä taas kuvaamaan? ;-)

No onhan kamerassa näyttö jolta saa jonkin aavistuksen, valotuksesta histogrammin kanssa vähän enemmänkin. Filmivehkeillä ei suoraan sanoen ole kuin perstuntuma.

Tuosta mitä EsaS kirjoitti, että tulee helposti räpsäistyä... Miksei saisi? Ei musiikissakaan improvisointi ole arvotonta. Ja mitä enemmän kokemusta on, sitä paremmalla todennäköisyydellä räpsäisystäkin seuraa jotain millä voi jotain tehdä. Edelleenkin peräänkuulutan myös valokuvaukseen niin harrastuksena, työnä kuin taiteenakin lupaa kullekin ilman etukäteen leimaamista tehdä sitä omalla tyylillään pyrkien siihen lopputulokseen tai sellaiseen matkaan kohti tuota lopputulosta kuin jokainen itse haluaa.

Kameran kanssa sinne päin laukaisu ei satuta, metsästys kiväärillä tai haulikolla on eri asia. Siinä jokainen laukaus lasketaan.

Masa