Syväterävyys?

[JL Anttola]

Kokeillaas tällästä, saiskos mielipiteitä esiin?

Laitan neljä pihalta kuvattua kosmoskukkakuvaa, samoista kukista, samalla opiskalla, samasta paikasta. Tai käsivaralta kyllä, mutta lähes samasta paikasta. Tarkoituksena oli testata tuon tyylisessä kuvassa, milloin on syväterävyys sopiva. Haussa silmää miellyttävä kuva, siis ei kameraa tai opiskaa mainostava mihinkään suuntaan, eikä hede- tai emilehtien laskentaan tarkoitettu. Yksinkertaisesti kuva, mitä on miellyttävää katsoa. Kaikki kuvat kertavalotuksella, eikä käsittelyssä ole mitään blurritaikatemppuja. Kuvatessa juoksutin aukkoa arvosta 1.8 arvoon 11, mutta kumpikin ääripää putosi vertailusta. Kukkien terälehdet menivät osittain blurriksi 1.8 aukolla, siitä en itse pitänyt, ja aukolla 11 taas alkoi jo diffractio syödä kovasti terävyyttä kaikkialta kuvasta.

Tässä sarja:

Kuva 1. aukko 2.2


Kuva 2. aukko 3.5


Kuva 3. aukko 5.6


Kuva 4. aukko 8.0


Mielipiteitä, minkälainen kuva on sellainen nätti, mieltärauhoittava katselukuva?

[temama]

Tässä asetelmassa nuo 3 kukkaa on niin hallitsevassa asemassa, että katse ei pahemmin piittaa taustasta. Sanoisin melkein, että f/8 on tässä tapauksessa luonnollisin kuva. Laajempi syväterävyys ei tee kuvaa rauhattomaksi tässä. Enkä oikein löydä merkitystä aukon f/2.2 kapeammalle syväterävyydelle.

Ihan hyvä testi tämä.

[Epilobium]

No, täältä ääni kuvalle n:o 1 , aukko 2.2.

Se rauhoitti mieltä mulla eniten.

[jopisalo]

Aamuinen tervehdys
Täältä ääni ykköselle, katse pysyy kauniissa kukissa, muissa lähtee harhailemaan, etsimään muitakin yksityiskohtia.

[MakaJu]

Ykkönen täälläkin silmän mukainen varauksella, että oikeanpuoleisin kukka ei ole aivan tarkkuusalueella, ja silmä hakeutuu siihen. Muuten kukat pompsahtavat taustasta miellyttävästi.

[JL Anttola]

Kiitokset kommenteista!

Nyt noita kuvia katsoessa olen tai olin MakaJun kanssa samoissa ajatuksissa; tuo oikeenpuoleinen kukka on vähän kauempana, ja suurimman aukon kuvassa näkee, ettei se ole tarkennusalueella. Mutta siinä kuvassa mukavan rauhallinen tausta.

Eli otan kuvia kuten ennenkin; sellaisia, mitä kulloinkin sattuu tulemaan... tuo terävyysalue näyttää toisessa kuvassa toiselta ja toisessa taas ensimmäiseltä, ja jos katsoo seuraavana päivänä, pikemminkin päinvastoin. Siis tarkoitan sitä, mikä on omaan silmään mieleinen ja rauhallinen, kuvahan ei yön yli nukuttuaan miksikään muutu. Varsinkaan paremmaksi.

Kameran viitsureilla on aika helppo ottaa pinokuviakin, joko koneessa yhistettäviksi tai kameran suoraan yhistämiä. Jossain tilanteessa ne on silmään aika mukavan näkösiä, ja joskus toisessa kuvassa tai toisena päivänä kuvasta häviää tyystin kolmiulotteisuus, kun on vaan terävän terävää kohdetta ja kaikki muu sutun suttua. Suo siellä ja...

Eli otan edelleen sellaisia kuvia, mitä sattuu kulloinkin tulemaan, kantamatta sen suurempaa huolta niistä!

Laitanpas yhden pinotun kuvan vielä tähän esille:


Nuo kosmoskukkien edessä - siis lähimpänä kameraa - olevat vihreät varsistot ovat alle metrin päässä kamerasta, ja kauimmat kosmoskukat noin kahden metrin päässä. Ja taustan vuorenkilvet kolmesta metristä eteenpäin, ja taustan pensas noin 5..6 metrin päässä. Jos tuossa laittaa aukon niin pieneksi, että etualan kukat ovat edes suunnilleen terävyysalueella, on myös kaikki taustassa melko terävänä, eivätkä oikeanpuolimmaiset kosmoskukat nouse mitenkään irti ruohikosta. Taas taustan suttaavalla aukolla yhdellä valotuksella etualan kukista vain kapea vyöhyke olisi terävänä. Tuo on otettu kameran pinoamana, muutama kokeilu piti muistaakseni tehdä, ennenkuin askel ja kuvien määrä onnistui mieleiseen lopputulokseen. Kuva on otettu käsivaralta, kamera osaa pinota sen kohdalleen pienestä liikkumisesta huolimatta, mutta jos kovasti makron tyyppistä kuvaa, niin eipä enää osaakaan, silloin on oltava jalusta. Noista Lightroomin tai Heliconin pinoista ei minulla ole oikein kokemusta, onko niissä oltava aina kamera jalustalla?

Omaan silmään tuo on suhtkoht onnistunut pinokuva, vaikka siinäkin vähän etäisyydet lätistyvät. Siis tarkoitus ei ollut ottaa maailmoja syleilevää valokuvaa, vaan etsiä kohde, missä tämä syväterävyysasia tulee vahvasti esille; on osia, missä taustan kanssa samanvärinen kohde on yritettävä irrottaa taustasta, eikä kohde ole yhdessä tasossa, kokonaan saman matkan päässä kamerasta, vaan silläkin on oma syvyytensä.

Jaakko

[Maffer]

Tän dilemman takia puupöntöissä on ne liikkeet. Pitäisi kieltää nykylaitteet joissa niitä ei ole. Nyt kun topiikin aloittajalla on ehkä aikaa kokeilla niin:
https://intrepidcamera.co.uk/products/i ... 4x5-camera

Se o jo mk5 nykyään. Heebot aloitti kickstarterin oman linssi(+laudan) tekemistä varten myös.

[JL Anttola]

Mitenkäs muuten, jos asiaa ajattelee vain teknisen mielenkiinnon kannalta, eroaa toisistaan seuraavat terävyystason muuttamisen keinot:

1. Kamera on paikallaan, objektiivi on paikallaan, vain tarkennuksen hoitava linssiryhmä liikkuu
2. Kameran runko on paikallaan, objektiivi on rungossa kiinni "haitarilla", eli koko linssi liikkuu
3. Kuten kakkosessa, mutta nyt objektiivi on paikallaan, ja kameran runko liikkuu (tai pelkkä kenno liikkuu)
4. Koko kamera on kiskoilla, ja sekä kamera että objektiivi liikkuu (tai vaihtoehtoisesti siirretään kohdetta)

Onko noissa periaatteellista eroa siihen, miten paljon missäkin tulee kuvaan virhettä, eli kohde ei ole jokaisessa yhdistettävässä kuvassa täsmälleen saman kokoinen?

Ja sitten vielä nykytekniikan tarjoama malli, missä kameran kuvan käsittelyn äly osaa tai yrittää osata korjata esimerkiksi "focus breathing" ilmiön; siis sen, että tarkennuksen siirtyessä myös objektiivin polttoväli elää. Tai korjaa etäisyyden muutoksesta johtuvan virheen laskennallisesti.

Jos luontoa kuvataan, on vielä teknisen liikkumisen lisäksi olemassa kohteen liikkuminen, mihin ei aina ole kuvaajalla mahdollisuuksia vaikuttaa. Tähänkin on ohjelmallisesti mahdollisuus keksiä parannuksia, jos osataan tehdä algoritmi, mikä osaa tarkastella kuvaa sillä silmällä, ja valita yhdistettävät kuvat niin, että paras mahdollinen lopputulos toteutuu.

Tämä on hypoteettinen kysymys; tuskin olen heti puupönttöä hommaamassa... mutta tekniset periaatteet aina tekniikan diletanttia kiinnostavat! Kun olen taipuvainen ajattelemaan, ettei sillä ole suurtakaan merkitystä, mitä kappaletta liikutetaan, runkoa, objektiivia, molempia, kohdetta, tai pelkkää tarkennusryhmää, optinen virhe syntyy silloin aina. Ja taas nykytekniikka saattaa tarjota koneen tai jopa tekoälyn keinoin paremman korjausmallin kuin mitkään kiskot? En väitä, että näin on, kun en optiikkaa niin tarkasti tunne, enemmän tunnepohjalta syntynyt ajatus on tämä.

Eli yksinkertaistettu kysymys: Kun tarkennustasoa siirretään, niin mitä asiaa siirtämällä perspektiivi muuttuu vähiten?

Jaakko

PS. Kaivanpas tähän vielä yhden focus-pinon, missä kuvattava ei malttanut olla liikkumatta:

[Maffer]

Ei se perspektiivi siitä räjähtele. Ajattele ensin sitä näkymää edessäsi kohtisuoraan seinänä missä on vain hienoista osista tehty palapeli. Siirtämällä kennoa tai filmitasoa liikuttamalla kameran perää, saat vähiten optisia "ongelmia" ja tallennat seinästä eri palat. Tai sit siirrät optiikkaa ja joskus parallaksi iskee. Mut sit jos se "seinä" ei ole kohtisuoraan niin voit alkaa kääntelemään optiikkaa seinän vinouden mukaan.

Pinot ja muut purkkakasat on eri juttu. Ne vasta venyy ja paukkuu joka kerta jostain.

[JL Anttola]

En nyt vielä niele tuota veli Mafferin ajatusta. Jos koko kameraa siirretään kiskolla, satavarmasti perspektiivi muuttuu. Ja perspektiivin muutosta on oikeastaan mahdotonta korjata millään älyllä; ei edes äly näe nurkan taakse! Ja taipuvainen olen edelleen ajattelemaan, että siirretään mitä vaan, niin aina perspektiivi muuttuu. Kyse on siitä, että mitä siirtämällä perspektiivi muuttuu vähiten, ja toisaalta siitä, mitä siirtämällä muutokset ovat parhaiten älyllä korjattavissa.

Esimerkiksi focus breathing on vahvasti objektiivikohtainen ilmiö; toinen linssi on suunniteltu niin, että muutos polttovälissä saadaan pysymään mahdollisimman pienenä, toisessa siitä ongelmasta ei ole välitetty tuon taivaallista. Ja toki on paljon sellaista kuvaamista, missä polttovälin muutos on ongelmista pienin, muotojen vääristymät ovat oleellisempia asioita.

En ole vedonlyöntiä tarjoamassa, ei ole kokemusta optiikan suunnittelusta eikä sen periaatteista, jouten olijan pohtimisia nämä. Kun leikkauskuvia katsoo jostain kalliimman luokan optiikasta, niin hiljaiseksi vetää; aika paljon on linssejä, ryhmiä, liikkuvia ryhmiä, välissä objektiivin tavoitteeseen nähden väärään suuntaan taittavia laseja, erilaisia pinnoitteita matkan varrella. Ja fyysiset tarkkuusvaatimukset aika huimaa luokkaa, jos edes lähelle virheettömään pyritään. Sitä olen pohtinut joskus hiljaisessa mielessäni, minkä veli Maffer toi jossain esille; mikä olisi lopputulos, jos optiikassa ei olisi ainuttakaan liikkuvaa osaa, tarkennus hoidettaisiin siirtämällä kennoa? Mutta oletan, että ajatus on jonkun optiikan kehittäjän päässäkin käynyt...

Jaakko

[jopisalo]

Tervehdys
Haja-ajatelmia aihetta sivuten:
Omasta mielestä selkein tapaus, koko linssiryhmä liikkuu yhtenä pakettina. Loogisesti ajatellen sama liikkuuko kuvataso vai linssiryhmä. Olympuksen 17mm f2.8 pannari on tällainen ja taitaa panan 14 ja 20 mm olla samaten.
Sisäiset tarkennukset on sitten kinkkisempi ymmärrettävä, varsinkin jos siihen sotketaan vielä zoomaus. Kuitenkin jos objektiivi toimii loittorenkaan kanssa niin olettaisi kennosiirron/koko objektiivisiirron toimivan. Ei vaan taida olla kaupallisesti käytössä.
Sisäisesti tarkentavat laajakulmat ovat sitten oma lukunsa kun ovat muutenkin kriitillisiä kennoetäisyydestä. Tätä sivuten ihmettelen miten kennovakaaja toimii laajakulman kanssa, siis enempi kuin kolme akselia, pysty, vaaka, kierto tasossa.
Keväisessä hankinnassa, Zeiss Nettar, on kolmelinssinen triotar-tyyppinen objektiivi, siinä tarkennus etulinssiä siirtämällä. Suunitelmissa joku sateinen marraskuun päivä tutkailla mattalasin kanssa mitä siinä oikein tapahtuu.

[Maffer]

Niinno riippuu mitä sillä perspektiivilla tarkoitetaan. Jos se meinaa sitä et silmä eli kenno tai filmi näkee eri kohdasta niin tietenkin se muuttuu. Mut se on mulle itseisarvo että katsotaan eri paikasta eikä heti roiskaista menemään. Enemmän kiinnostaa miettiä kuinka laajasti tai kapeasti näen.

Kennon liikuttaminenhan on paras tapa tarkentaa. Optiikoista tulee robusteja ja niissä ei ole mitään muovirattaita räjähtelemässä itsekseen. Valmistus olisi halvempaa ja niistä tulisi joistain erittäin pieniä. Puupöntön (4x5") normaalioptiikkahan on 150mm ja vaikea löytää sen kokoista pientä kinoteleä.

[JL Anttola]

Siis tässä yhteydessä en ollut sommittelemassa kuvaa, vaan yksinkertaisesti pohdin focuspinoa. Otetaan kuva, siirretään tarkennusta, otetaan toinen kuva, ja siirretään taas tarkennusta. jne. Ja kun ne kuvat pinotaan yhdeksi kuvaksi, niin miten ne osuvat päällekkäin? Sellainen ohjelma ei ole vaikea luoda, mikä siirtää koko kuvaa, jos kamera on heilahtanut. Vielä sanoisin, että esimerkiksi polttovälin muutoskin on aika simppeli korjattava, kun koko kuvaa vaan skaalataan yhteen suuntaan. Mutta jos perspektiivi muuttuu, eli kameran paikka ei ole sama, silloin jotain menee toisessa kuvassa jonkun taakse, toisessa kuvassa ei. Korjaaminen on hankalampaa. Jos kameraa siirretään lähemmäksi kohdetta, silloin perspektiivi muuttuu. Muuttuuko niin paljon, että se näkyisi lopputuloksessa, on sitten toinen juttu. Jos kohde on kokonaan samassa tasossa, kysymys ei ole relevantti; ei silloin ole mitään tarvista pinota kuvia?

Sitä vain asiaa tietämättä pohdin, että miksi olisi parempi tapa ottaa pinottava kuva siirtämällä koko kameraa kiskoilla, kuin muuttamalla tarkennusta optiikan sisällä. Kummassakin tapauksessa jotakin muuttuu, mutta sitä en tiedä, kummassa tavassa on fyysinen muutos kuvassa suurempi, tai toisaalta, mikä virhe on laskennallisesti helpompi korjata.

Ihan geometrian kautta ajatellen joka tapauksessa, säädetään sitä tarkennusta mitä hyvänsä liikuttaen, kuvassa olevien kohteitten keskinäisissä suhteissa tapahtuu joitain muutoksia, joko pieniä, huomaamattomia, tai kuvaan vaikuttavia. Ajattelu lähti liikkeelle siitä Mafferin tekstistä, että jonkun osan fyysinen, kiskoilla tapahtuva liikuttelu olisi automaattisesti virheettömämpi tapa kuin optiikan sisällä olevan linssiryhmän liikuttelu. Näin voi olla, kuten kerroin, en tunne optiikkaa niin tarkasti. Mutta ihan geometrian kautta aina kuitenkin jotain muuttuu, ja ilman tietoa kuvittelin, että objektiivin sisällä tehtävä tarkennustason siirto voisi olla vähiten kuvaa muuttava keino?

Joka tapauksessa tää on tietoa tiedon vuoksi; ei vaikuta mihinkään hankintoihin. Omalla kameralla saan vaivattomasti fokuspinoja, tarvittaessa. Sellaisia mitä sattuu tulemaan milloinkin...

Jaakko

[Maffer]

No jos muutat sen pinon tarkennusta optiikkaa tarkentamalla, muutat suurennostakin. Kiskon kanssa suurennos pysyy samana. Iso juttu kun kuvaat niita makrokuvia. Lähes merkityksetön kun kuvaat maisemia.

Mut kyll tän pitäis nimenomaan vaikuttaa hankintoihin. Ostat ny katos semmonen adapterin millä saat käänneltyä olympparissa vaikka kinokokoista Nikon-kiinnityksellä olevaa Zeissiä. Distagon 21mm .ZF on hyvä lähtökohta niin saat 40mm kinovastaavan T/S optiikan.

[mvert]

Ykkönen ja kakkonen sopi minun silmään parhaiten.

[JL Anttola]

No jos muutat sen pinon tarkennusta optiikkaa tarkentamalla, muutat suurennostakin. Kiskon kanssa suurennos pysyy samana.

No kun ei pysy. Laita kaks mittanauhaa kameran eteen, toinen hieman kauemmaksi kuin toinen. Ota kuva. Siirrä kamera lähemmäksi kohdetta, ja ota toinen kuva. Satavarmasti mahtuu mittanauhoja lyhyempi pätkä uuteen kuvaan. Ja jos katsot, mitkä luvut lähemmässä ja kauempana olevassa mittanauhassa ovat kuvassa samalla tasolla, niin sekin muuttui kuvien välillä.

Siksi, kun perspektiivi muuttuu kameraa liikutettaessa. Silloinkin, kun kameraa liikutetaan suoraan kohdetta kohti. Ja perspektiivilla tarkoitan tässä perspektiivia...

Vieläkään en tiedä, mikä tapa muuttaa tarkennusta vaikuttaa vähiten perspektiiviin, enkä sitä, millä tavalla syntynyt virhe olisi laskennalla helpoin korjata. Mutta sen tiedän, että perspektiivi muuttuu, kun kameraa siirretään; en sitäkään tiedä siksi, että tuntisin optiikkaa ja valon kulkua, tai olisin niin proo kuvaajana. Tiedän sen siksi, että osaan mielikuvituksessani laittaa viivottimen kameran ja kohteen väliin, ja pystyn hahmottamaan, miten viivottimen asento muuttuu ja mainittujen esineitten suhteet toisiinsa muuttuvat, kun fyysistä välimatkaa muutetaan...

Myös sen tiedän, että en tuota tietoa mihinkään tarvi, koskaan. Kuten aikaisemminkin kirjoitin, jäi vain kiinnostamaan se ehdoton totuus, että kameraa kannattaa liikuttaa kiskoilla. Tähän asti on selvinnyt, ettei sille totuudelle ole esitetty mitään perustetta. Voi olla, että se on totuus, sitä en vieläkään väitä. Yhden objektiivin ja jonkun rajallisen etäisyyden puitteissahan olisi ihan kuvaamalla selvitettävissä eri tavoilla syntyvät perspektiivierot.

Alkuperäiseen kysymykseeni tuon syväterävyyden ja kuvan miellyttävyyden yhteydestä olen saanut kiitettävästi vastauksia. Oma ymmärrys on kasvanut; se on täysin kuvakohtainen ja katsojakohtainen asia, omalla kohdallani jopa ajankohtainen. Yhtenä päivänä näyttää yhdeltä ja toisena toiselta. Kannattaa vain ottaa kuvia! Kun jaksaa, voi pelleillä kameran erikoisvetsureitten kanssa, mitkä sitten joko parantavat tai edelleen huonontavat kuvia.

Kiitokset kaikille vastanneille. Viivottimen suoruudesta, yhdensuuntaisten mahdollisesta kohtaamisesta tulevaisuudessa, ja puun taakse piiloutumisesta voimme toki jatkaa keskustelua edelleen! Ei kuitenkaan liian tosissaan, vai mitä?

Jaakko

[Maffer]

Öö, et sä halua koskea makro-objektiivin suurennokseen kun sitä pinoa teet siitä pikku kikkareesta mikä on kuvattavana. Siksi liikutat sitä kameraa eri kohtaan. Sen kierän säätö harvoin on joku tarkkuushelikoidi.

Pistät sen makron haluamaasi suurennokseen, vaikka 1:1 ja kiskolla kelaat.

[JL Anttola]

Kun kamerassa on focus bracketing, focus stacking tai molemmat toiminnot, ei ole mitään tarvista koskea mihinkään renkaaseen. Kameralle kerrotaan tarkennuksen alkupiste, kamera siirtää tarkennusta siivun kerrallaan omien aivoitustensa mukaan. Vahvasti väitän, että vähintään yhtä täsmällisin askelein kuin parhaimman kiskon ja syöttöruuvin kanssa käsipelissä.

Minä olen vanha mies. Silti en suoralta kädeltä tyrmää uuden tekniikan mahdollisuuksia, enkä kutsu puupönttöä hätiin. Olen ainakin valmis antamaan uudelle tekniikalle mahdollisuuden...

Jaakko

[Maffer]

En ole semmosta makroa nähnykää paitsi ehkä Zeiss 100MP mikä ei pärise ja klappaa kun sitä yritetään tarkentaa käsin tai AF:n avulla. Matoruuvista on taas paha pistää tarkemmaksi kun aletaan pinoamaan 100 kuvaa jostain millin kikkareesta mihin ei minkään kakkulan rattaat veny.

Edelleen sen makrolinssin isoin suurennos on käytössä vain minimitarkennusetäisyydellä. Sitähän sillä halutaan kun sellainen ostetaan. Ja jos ny kattoot vaikka Canonin 5:1 erikoislasia ni suurennossuhteillahan sitä myydään eikä millään nanometrin minimitarkennusetäisyydellä.

[JL Anttola]

Jeps. Rupesin tekemään testiä. Ensin kuvasin kameran automaattipinouksella ilfordin filmilaatikon. Kamera osaa pinota maksimissaan 15 kuvasta yhen pinokuvan, ja tuloksena on .jpg tiedosto. 60mm makro - siis 120 mm kinovastaavuus - minkä lähin tarkennusetäisyys on 190 mm. Se on siis kennotasoon, ja kennotasosta objektiivin etulinssiin on 105 milliä, eli 85 mm päässä opiskasta kohde. Alkutarkennus filmilaatikon lähimpään kulmaan, ja siitä hain pinoamiselle arvot, millä sai sen tarkennuksen kulkemaan laatikon etukulmasta takakulmaan.

Tässä tulos, siis täysin kameran tekemä, paitsi ne pinoamisarvot joutuu hakemaan kokeilemalla. Noin läheltä kuvatessa - eli matka lähimpään kulmaan oli yritetty saada suunnilleen minimitarkennusetäisyyteen - joutuu aukkoa himmentämään runsaasti, ennenkuin saa tarkennuksen siirtymään 60mm laatikon etureunasta takareunaan:


Kohde ei siis varsinaisesti millin ötökkä ollut, mutta sellaisia ei ole tarvis kuvata, kun en edes näe niin pieniä... Leveys tuolla laatikon viivakoodin kohdalla on 32 mm, tai siis kuvassa olevan alueen mitta pystysuuntaan mitaten, ja laatikon etukulman kohdalla kuvan pystysuuntainen mitta on 29 mm. Mehiläisiä, kimalaisia ja kärpäsiä, ei kuitenkaan bakteereita eikä varsinkaan viruksia, saa noin kuvatuksi. Vielä yks selvennys; viivakoodin mitta ensimmäisestä viivasta viimiseen ulkoreunoista on 25 mm.

Sitten kuvasin fokus bracketing automaattitoiminnolla huomattavasti pienemmällä siirtymällä parinkymmenen kuvan sarjan. Sarjaa on mahdollisuus OM-1 originaalissa kasvattaa lukuun 9999 kuvaa...

Ja sitten kuvasin pöydällä, ilman mitään kiskoja, niin, että tarkensin suunnilleen minimimatkalle laatikon etukulmaan, ja siirsin käsin kameraa pari-kolme milliä kerrallaan, koskematta tarkennusrenkaaseen, eli kuten kiskoilla, mutta lievällä epätarkkuudella tietysti käsin siirtäen. Kamera pöydällä, eli vain sivusuuntainen suuntaus oli käsien varassa. Tarkennusalue tuossa lähikuvauksessa on niin lyhyt, että aika hyvin noihin teksteihin näkee, missä mennään, kun on tarkan kohdan korostavat apuvalotkin käytössä, mutta tietysti kiskot tekisivät homman huomattavasti nopeammaksi ja helpommaksi.

Ja sitten aloin tekemään noista kahdesta viimeksi mainitusta sarjasta fokuspinoa Lightroomissa. Tähän tyssäsi, se toiminto löytyy vain Photoshopin puolelta. Katselin ohjeita, mutta sinni ei ainakaan tänään riittänyt... ehkä joku kaunis päivä! Olen käyttänyt Photoshoppia aika harvoin ja vain johonkin erikoistoimintaan, ja nykyisellä oppimiskyvyllä ja muistilla joutuu joka kerta aloittamaan alusta sen käytön opettelun...